Kevät, jota kukaan ei huomannut

Kevätaamu vuonna 2008 elää edelleen kehossa.
Kaikuna, joka ei ole koskaan täysin hälvennyt.
Muistona, mutta ennen kaikkea hentona muistutuksena.

Aamu Kööpenhaminassa oli kirkas. Valo oli jo kesän, mutta ilma vielä kevään. Aamu heräsi kuin vuodenaikojen rajalla, jossa mennyt ja tuleva hengittää samaa hetkeä.
Pyöräilijöiden letkat olivat vaienneet, aamuruuhka hiipunut. Joka aamu toistuva kiireen näytös oli väistynyt hetkeksi, jättäen jälkeensä hiljentyneen näyttämön.

Hetken ajan kaupungin kadut sykkivät sieluaan, jonka se ajoittain kadotti – ehtimisen ja perille pääsemisen jatkuvassa liikkeessä.
Nyt jäljellä oli rauhallinen kotoisuuden hengitys.

Joogastudion tunnelma heijasti Vesterbron myöhäisaamun sykettä.
Hiljaiselle aamutunnille ilmestyi vain muutama oppilas.
Viimeiseksi saapunut rullasi mattonsa auki, laskosti hupparinsa huolellisesti ja asetti vesipullon maton viereen. Jokainen liike muistutti äärimmilleen hiottua rituaalia.

Noin puolen tunnin jälkeen hän nousi.
“Hetki vain”, hän sanoi – pahoittelevana ja samalla vakuutellen, että palaisi pian.
Ovi sulkeutui hänen perässään. Matto, huppari ja vesipullo jäivät paikalleen – kaikki edelleen huolellisesti linjattuina.
Viisi minuuttia kului.
Kymmenen.
Kun puolen tunnin jälkeen avasin oven, vastassa oli vain tyhjä tila ja sen kaiku.

Sama tyhjyys nousi mieleen.
Tyhjyys, joka oli täynnä kysymyksiä, ilman vastauksia.

En enää koskaan nähnyt oppilasta. Eikä kukaan muukaan.
Jäljelle jäivät matto, huppari ja vesipullo.
Ja kysymykset.

Oliko hän saanut puhelun, joka vaati välitöntä lähtöä?
Oliko hän vain spontaanina välähdyksenä oivaltanut, että tämä ei ollutkaan hänen juttunsa?
Vai oliko pitkään kypsynyt päätös saanut viimein vahvistuksen ja viimeisen sinetin?
Tai kenties hänelle riitti puoli tuntia – muutama liike, muutama hengitys ventovieraiden seurassa?
Ehkä se oli tarpeeksi.

Ehkä juuri siinä, missä näin katoamisen, hän olikin jo perillä.

.

Yli 17 vuotta myöhemmin, syyskuun loppu hehkui lämpöä.
Kävely rautatieasemalta satamaan sai hien nousemaan pintaan. Samalla
Kööpenhaminan kevätaamu tuntui hetkeksi koskettavan Helsingin iltapäivää.
Välähdys menneisyydestä nousi näennäisen kaaoksen läpi.

Heti ensi askelilla kiireinen kuljettaja kaarsi suojatien yli, vilkku unohtuneena. Seurasi väistöliikkeitä.
Kuljettajaa tuntui pitävän kasassa enää uupumus.

Pian takana huudettiin puhelimeen: “En ole koskaan pettänyt sinua!”
Sama yhä uudelleen, kunnes sanat menettivät merkityksensä.
Liikennevaloissa takana sanat kiersivät samaa rataa – vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, maailmaa vastaan.
Hetkeä myöhemmin kaksi autoilijaa kohtasivat samalla, väärällä, kaistalla. Peilit kolisivat, mutta vähemmän kuin tarve olla oikeassa. Ihmisenä olemisen kipu ja särky verhoutuivat huutoihin ja uhoon.

Ihmisen tunteiden kirjo ehti vilahtaa ohi muutamassa minuutissa.
Sama toistui laivaterminaalissa, eri kasvoilla ja eri sävyissä.
Myöhemmin laivan infopisteellä ratkottiin varausten epäoikeudenmukaisuuksia ja tukkeutunutta viemäriä – kuin elämä olisi kertonut samaa tarinaa yhä uudestaan, pienin variaatioin.

Kaikki tämä tunne ja toisto –
ja niiden välistä nousi kysymys:
miksi kaikki tämä liike – ja minne?
Entä mitä oikeastaan tarkoittaa olla perillä?

Onko se tässä – vai siellä, mihin laiva aamuksi vie, vain palatakseen kuitenkin takaisin?
Onko enemmän perillä lähtiessä, matkalla vai palatessa?
Ja onko perillä olon lupaus vain harha siitä, että kysymykset lakkaisivat –että kun arki vaimenee ja ulkoinen maailma asettuisi helpoksi,
sisäinen taistelu ja kaipuu hiljenisivät? Ehkä jopa syntyisi rauha?

Eri aika ja paikka kuin vuonna 2008.
Tyhjän maton pysähtynyt hiljaisuus oli vaihtunut tunteiden ja ihmismassojen kaaokseen.
Näennäisiä vastakohtia – ja silti molemmat paljastivat saman: tilan, joka ei täyttynyt vastauksilla tai selkeydellä. Jokainen uusi kierros kysymyksiä tai kaaosta tuntui lähinnä monistavan itsensä.

Ehkä siinä välähti aavistus: perillä olo ei aina näytä tasapainolta, rauhalta tai juuri miltään.
Se voi näyttää kaaokselta, joka ei asetu järjestykseen.
Se voi kuulostaa huudolta, joka lopulta hukkuu omaan itseensä.
Tyhjältä matolta, joka hämmentää eikä anna toivottuja vastauksia.
Välillä niin tavalliselta, että se sulautuu arjen tuttuun taustakohinaan.

Ehkä perillä olo onkin se keskeneräisyys, jota emme voi paeta.

.

Keskellä merta, suljetussa tilassa aika alkaa liueta ja kadota.
Aikavyöhykkeet ja ajan mittarit limittyvät, kuin aallot toisiinsa.
Et ole enää lähtöpisteessä, et vielä perillä.
Kuitenkin liike jatkuu. Sitä kantaa tasainen humina, joka nousee syvältä ravintoloiden, trubaduurien, notkuvien pöytien ja erikoistarjousten alta.

Kymmenisen vuotta ennen Kööpenhaminan aamua olin vieraillut innokkaana kesätoimittajana tilassa, josta humina nousee. Tutustumassa näkymättömään maailmaan ja käsiin, jotka liikuttavat massoja laineilla, kahden Pohjoismaan välillä.

Alimmalla kannella, vesirajan alla, avautui outo ja lumoava todellisuus: pienen omakotitalon kokoisia moottoreita, viiksekkäitä haalarimiehiä, öljyn ja raudan raskas hengitys.

Ylemmillä kansilla karaoke kaikui, peliautomaatit vilkkuivat, katkaravut ja lihapullat sekoittuivat buffet-pöydissä, lapset kiirehtivät halaamaan jättikokoista kissahahmoa ja tax-free-kassit kilisivät.
Arjen toistoa uhmaavia kokemuksia, ja niiden alla palava tarve kokea jotain, mikä tuntuisi elävältä.

Alhaalla koruton konehuone tuntui olevan kaiken maallisen, kiillotetun ja täyttymyksen etsinnän ulottumattomissa. Kuin vedenpinnan alla humiseva teräksinen hiljaisuus, jota aallot ja pärskeet eivät koskettaneet, ja jonne kaipuu ei kantanut.

.

Humina ei pysähtynyt konehuoneeseen.
Joskus se jatkui hyttien rivistöissä hiljaisena värinänä,
kuplina, jotka kannattelivat ja vaimensivat kaiken ylimääräisen.

Kun syyskuisena iltana 4G katosi ja yhteys ulkomaailmaan katkesi, kahdeksan neliömetrin tilasta tuli kuin tyhjän maton uudelleensyntymä.
Ja kun tarkkaan kuunteli, jokin avautui – ei vastauksina, vaan tyhjyytenä, joka kantoi.

“Oh, that magic feeling, nowhere to go.”
Trubaduurin laulamat Beatlesin sanat kaikuivat, ja muuttuivat tilaksi.
Jäljelle jäi vain kupla keskellä merta – kuin elämän absurdius olisi hetken kantanut itseään.

Kun suljet silmät, Itämeri on yhtä musta kuin huone ympärilläsi.
Ja silti jokin kantaa, syvän unen tavoin. Mukana häivähdys irtipäästämisen keveyttä ja vapautta.

“And when the night is cloudy, there is still a light that shines on me.”
Beatlesin sanat jäivät leijumaan käytäviin.
Liikkeestä tuli enemmän rytmi kuin matka.
Aamulla rantaviiva oli jo vaihtunut.

.

Jos perillä olo olisi ilotulitus,
se olisi liian helppoa nähdä.
Todellisuudessa se piiloutuu varjoihin,
hiljaisiin väleihin kiireen alla.
Sen voi tunnistaa vasta, kun kuuntelee
kaikella sillä, mikä on elossa.

Todellinen saapuminen ei seuraa kaavaa.
Se ei kaipaa todisteita tai diplomeja.
Joskus metodit ja perinteet kantavat hetken,
mutta kun niistä tulee päämäärä,
ne alkavat helposti kiertää kehää –
kuin risteily, joka jatkuu liian pitkään.

Ehkä juuri muutoksen ja kaaoksen virrassa kuiskaa jotakin:
perillä olo ei synny siitä, mikä jatkuu,
vaan siitä, mikä jää, kun kaikki vaihtuu ja horjuu.

Tyhjä matto.
Inhimillisten tunteiden kaaos.
Neljäkymmentä vuotta edestakaisin kulkenut laiva.
Hytti ilman yhteyttä.

Kaikki kertoivat lopulta samaa tarinaa.
Ne eivät olleet saapumisia päätepisteeseen,
vaan vihjasivat, että todellinen perillä olo ei tarvitse sellaista.

Se, mikä näytti katoamiselta, päättymättömältä matkalta tai kontrolloimattomilta tunnemyrskyiltä, olikin jotain muuta.
Kuin humina laivan alakannelta, kysymykset jotka hiljenivät maton äärellä, tai Beatlesin sanat käytävillä – kaikki viittasivat samaan suuntaan, ilman että sanoivat sen ääneen.

Kenties juuri saapumisen yrittäminen oli tehnyt jokaisesta hetkestä keskeneräisen.

Ehkä todellinen saapuminen ei näytä miltään, mutta tuntuu siltä –
kuin pehmeä aamu, jolloin Kööpenhaminan kevät vaihtui vaivihkaa kesäksi.
Sanomatta mitään, jättäen jälkeensä tyhjän maton.
Ei saavutusta, ei loppuhuipennusta.

Vain hymy, joka jäi elämään –
kuin kevät, joka muuttui kesäksi
ilman, että kukaan huomasi.

……..

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.
Tai voit seurata uusia tekstejä RSS-syötteen kautta.
(Toimii ilmaisilla lukijoilla, kuten Feedly tai NetNewsWire.)