Entä jos et enää muistaisi nimeäsi, saavutuksiasi tai pelkojasi? Star Trekin androidi Data johdattaa meidät paikkaan, jossa elämä ei ole kahden ääripään välissä – vaan siinä, missä ne hengittävät yhdessä. Kuin perhonen, joka on olemassa vain siksi, ettei se ole ikuinen. Kuin sydän, joka tunnistaa elämän, kun kaikki tarinat ovat poissa.

Nuuskamuikkusen hiljainen ei ja pullataikinan levollinen kyllä muistuttavat: laiskuus ei ole virhe, vaan viesti. Ei heikkous, vaan lempeä pysähdys siihen, mikä on totta. Emme ole projekteja korjattavaksi, vaan jotain alkuperäistä, jonka sydän muistaa. Jotain, joka löytää sinut takaisin, kun olet tarpeeksi laiska pysähtyäksesi.

Kun zombit nousevat haudasta, ruohonleikkuri löytää uuden tarkoituksen ja banaani tummuu ihan tavallisena tiistaina, tuntuvat retriitit etäisiltä – mutta jotain oleellista saattaa avautua. Elämä ei kysy, mitä osaamme, vaan näyttää, mitä emme voi hallita. Kenties olemme kaikki kuin teknisen työn sijaisia tässä oudossa näytelmässä, joka ei tapahdu sinulle vaan sinua varten.

Kun Intian yöt vaihtuvat tanskalaiseen olohuoneeseen, vuodenajat katosivat – ja minä myös. Lost in Translation ei tarjoa vastauksia, vain välitilan. Ehkä juuri jetlagin ja Karnatakan yön chai-kahviloiden jälkeen huomaa helpoimmin: joskus eniten kertoo se, mitä ei voi nimetä. Ei tarinaa, ei nimeä – vain hengittävä hetki.

Kun keittiön vetolaatikon päätylevy puuttuu, feng shui -unelma särkyy – mutta jokin rauhoittuu. Täydellisyys ei ole vakiovaruste, eikä elämä valmis paketti. Edes James Bond ei koskaan istu täydellisen keittiöremontin keskellä, latte kädessä – vetolaatikko sulavasti sulkeutuen. Ehkä juuri vajaaksi jäävä hetki kertoo eniten.