Valkokangas pimeni, mutta projektorin valo pysyi. Pölyhiukkaset leijuivat valokeilassa kuin menneet kohtaukset yhä ilmassa. Popcornin muruset housujen taitoksessa, tuuli humisi kuin projektori ja ohikulkijat kulkivat kuin kohtauksissa. Hetket liukuivat toisiinsa, rajat tarinan ja todellisuuden välillä hämärtyivät. Ja silti kaiken taustalla tuntui jokin, joka ei katoa, jokin joka pysyy hiljaa, kuin projektorin valo, joka ei tarvitse tarinaa – mutta synnyttää ne kaikki.

Kööpenhaminan joogastudio, Koh Samuin aamut, Kapkaupungin täydet salit, kurssit Euroopassa ja talvet Intiassa. Unelman ja menestyksen ainekset näyttivät osuvan kohdalleen. Mutta joskus tarina, joka on kantanut vuosia, alkaa hiljalleen liueta – ja huomaa palaavansa sisäisesti siihen mittareiden ja roolien maailmaan, jonka uskoi jo jättäneensä. Silloin voi paljastua aito menestys, joka ei pyydä lisää, ja merkitys, joka ei tarvitse yleisöä.

Kööpenhamina tuoksui yhä makkaralta, meri-ilmalta ja kanelilta – mutta oma jälkeni oli jo haalistunut. Kaupunki hengitti eteenpäin, kuin ei olisi koskaan tuntenutkaan minua. Ja silti, lasten ihmettely laatikkopyörässä, ruuhkabussin yhteinen rytmi ja jokin näkymätön – kuin sienirihmasto jalkojen alla – kertoivat, että olimme yhä yhtä. Ehkä tähtipöly ei unohtanut meitä, vaikka me unohdimme sen.

Entä jos nuoruus ei olekaan palkinto, eikä vanheneminen menetys – vaan hiljainen keveneminen? Iron Maidenin merkkipäivä, ikoniset hirviöt, stadionin hikinen hurmos ja 97-vuotiaan ensiaskel joogassa paljastavat jotain, mikä ei koskaan vanhene. Ehkä syvin meissä ei tunne aikaa. Ehkä siksi jokin meissä hymyilee, kun ei enää yritä niin kovasti.

Entä jos elämän tarkoitus ei ole vastaus, vaan pikemminkin kuin uunilämmin keksi? Neo ei saanut Oraakkelilta totuutta – vain hiljaisuuden, joka jäi elämään. Ehkä merkitys löytyykin tiskikoneen kolinasta, kun ei enää yritä olla enempää. Ja jos kukaan ei näkisi, kuinka paljon yritit tai mitä saavutit – voisiko jokin silti tuntua täysin oikealta, sisältä katsottuna?