Entä jos et enää muistaisi nimeäsi, saavutuksiasi tai pelkojasi? Star Trekin androidi Data johdattaa meidät paikkaan, jossa elämä ei ole kahden ääripään välissä – vaan siinä, missä ne hengittävät yhdessä. Kuin perhonen, joka on olemassa vain siksi, ettei se ole ikuinen. Kuin sydän, joka tunnistaa elämän, kun kaikki tarinat ovat poissa.

Nuuskamuikkusen hiljainen ei ja pullataikinan levollinen kyllä muistuttavat: laiskuus ei ole virhe, vaan viesti. Ei heikkous, vaan lempeä pysähdys siihen, mikä on totta. Emme ole projekteja korjattavaksi, vaan jotain alkuperäistä, jonka sydän muistaa. Jotain, joka löytää sinut takaisin, kun olet tarpeeksi laiska pysähtyäksesi.

Kun zombit nousevat haudasta, ruohonleikkuri löytää uuden tarkoituksen ja banaani tummuu ihan tavallisena tiistaina, tuntuvat retriitit etäisiltä – mutta jotain oleellista saattaa avautua. Elämä ei kysy, mitä osaamme, vaan näyttää, mitä emme voi hallita. Kenties olemme kaikki kuin teknisen työn sijaisia tässä oudossa näytelmässä, joka ei tapahdu sinulle vaan sinua varten.

Kun Intian yöt vaihtuvat tanskalaiseen olohuoneeseen, vuodenajat katosivat – ja minä myös. Lost in Translation ei tarjoa vastauksia, vain välitilan. Ehkä juuri jetlagin ja Karnatakan yön chai-kahviloiden jälkeen huomaa helpoimmin: joskus eniten kertoo se, mitä ei voi nimetä. Ei tarinaa, ei nimeä – vain hengittävä hetki.

Kun keittiön vetolaatikon päätylevy puuttuu, feng shui -unelma särkyy – mutta jokin rauhoittuu. Täydellisyys ei ole vakiovaruste, eikä elämä valmis paketti. Edes James Bond ei koskaan istu täydellisen keittiöremontin keskellä, latte kädessä – vetolaatikko sulavasti sulkeutuen. Ehkä juuri vajaaksi jäävä hetki kertoo eniten.

Kun palikka ei vielä ole tarina ja sade ei tarvitse nimeä, jokin sisällä hellittää. Data ei kiirehdi tulkitsemaan, komposti ei hoputa kypsymään. Ehkä juuri se, mikä näyttää väärältä, onkin uuden alku – eikä mikään ole vielä lopullisesti paikallaan.

Kun jalkapallo vierii vapaasti ja yksi vihellys saa aikaan kansallisen kriisin, lapsi leikkii päämäärättä, eikä elämä tottele käsikirjoitusta. Koh Samuilla aamu alkoi uutisella Bowiesta — ja jokin sisällä liikahti. Blackstar ei selitä itseään, mutta oli kuin salattu viesti toiselta puolelta. Ehkä elämän suunnittelu ei koskaan ollutkaan tärkeintä.

Voisiko merkityksellisin tekosi olla täysin turha – ilman ajatusta hyödystä tai tavoitteista? Forrest Gump juoksi yli kolme vuotta, John Taylor soitti kahdeksalle hengelle, C-kasetti kohisi ja meni välillä poikki – ja kaikki oli tarpeeksi. Ehkä elämä onkin kuin kuvanveistoa: ylimääräisen poistamista, ei lisäämistä.

Kuka sinä olisit ilman muistoja ja tarinaa? Gladsaxessa soitettiin rock-historiaa, Star Trek hajotti identiteetimme perustan atomeiksi – ja syvä uni pyyhki kaiken pois. Ehkä emme olekaan se, jonka muistamme – vaan se, mikä jää, kun kaikki muu unohtuu.

Yölaiva keinuu Itämerellä. Karaokessa kaikuu neljättä kertaa “My Heart Will Go On” – väärä sävellaji, mutta oikea tunne. Tax free -kärryt kolisevat, buffetissa katkaravut ja lihapullat löytävät yhteisen rytmin. Hytti, johon netti ei yllä, muistuttaa siitä, minkä usein unohdamme. Ehkä juuri täällä, ärsyketulvan keskellä, hiljaisuus tuntuu ensimmäistä kertaa todella todelta.

Joogan alku ei ollut päätös vaan suunta, johon oli mentävä. Intian hiljaisuus ja kaaos, Frederiksbergin kaunein katu, kutsut ympäri maailmaa ja paluu juurille ilman karttaa johdattivat kohti tilaa, jossa tekeminen ja perinteet väistyvät ja matka alkaa kirjoittamaan minua hiljalleen uudelleen. Ehkä etsiminen oli alusta asti osa unohtamista.