Kaaos, zombiet ja ruohonleikkuri – ja ihan tavallinen tiistai
Peter Jacksonin Braindead (1992) on kuin Liisa olisi eksynyt Ihmemaasta zombien keskelle – ja alkaisi leikkiä teurastajaa samalla äitisuhdettaan käsitellen.
Elokuva alkaa, kun sumatralainen rottapaviaani puraisee Lionelin ylisuojelevaa äitiä. Alkaa surrealistinen veren ja mustan huumorin ilotulitus.
Viimeistään silloin, kun äidin korva putoaa sukulaisvieraan huolella lipomaan maitokiisseliin, tiedämme olevamme salonkikelpoisen valtavirran tuolla puolen.
Pian elävät kuolleet syövät toisiaan ja lisääntyvät päät selän puolella retkahdellen. Lionel päätyy salakuljettamaan zombievauvan puistoon vaunuissa kuin kuka tahansa uupunut isä, mutta vauva karkaa, puree toisia lapsia ja saa aikaan kohtauksen, jossa voi joko nauraa tai voida pahoin. Tai molempia.
Lopulta Lionel hautaa zombiet, mutta ne kaivautuvat ylös, ja kaaos eskaloituu eeppiseksi. Koko kartano muuttuu lihamyllyksi, ja ruohonleikkurikin löytää uuden elämän.
Lionel kahlaa polviaan myöten veressä – ja ties missä. Samalla hän kohtaa kaiken maassa vellovan ja ilmassa lentävän ohella omat pelkonsa ja lapsuutensa traumat.
Viimein hän kohtaa äitinsä jättimäisenä mutanttina. Ja kaiken keskellä tapahtuu jotain yllättävän syvällistä: Lionel ei ainoastaan surmaa sitä miksi äiti on tullut, vaan katkaisee viimein siteen, joka on pitänyt hänet tukahdutettuna koko elämänsä.
Vuosia myöhemmin Peter Jackson ohjasi Taru sormusten herrasta -trilogian. Braindead-elokuvalla hän antoi työnäytteen siitä, miten pelkkä mielikuvitus voi riittää – ilman rahakirstuja tai efektitehtaita.
Ehkä – tietoisesti tai tietämättään – hän antoi myös vihjeen: joskus vapautuminen ja oivallus vaatii täydellistä hajoamista ja kaaosta.
Kun kaurapuuro räjähtää ja banaani tummuu
Keittiö on yön laskeuduttua hiljainen, muttei rauhallinen. Melu on vaiennut hetkeksi, mutta kaaos ei ole nukahtanut. Ihan tavallinen tiistai.
Zombiet puuttuvat, mutta pöydän alla on sukka. Joku sai hetki sitten raivokohtauksen – ehkä sinä, ehkä lapsi – sillä ei oikeastaan ole väliä. Se leijuu yhä ilmassa, ja hiljaisuudessa rauha on lipunut jonnekin kauas – kaurapuuroroiskeiden ja sohvan alle karanneiden Legojen mukana.
Tiskikone on auki kuin joku olisi yrittänyt karata sen kautta. Eteisessä seisoo puoliksi kaatunut pyykkikori kuin monumenttina harmonian uudelle määritelmälle. Vaippapussi haisee siltä kuin elämä olisi unohtanut hengittää. Sama puolikas banaani jatkaa jo toista viikkoa kestänyttä sävynmuutostaan.
Tavalla tai toisella kuvaus koskettaa meitä kaikkia. Keittiön tilalla voi olla mikä tahansa muu tila. Kaurapuuron paikalla mikä tahansa, mikä saa sisäisen kaaoksen kasvamaan.
Omalla kohdallani sisäinen kehitys sai pitkään pyöriä retriittien ja eksoottisten opetusmatkojen ympärillä – välillä ehkä vähän neuroottisestikin.
Kunnes tilalle astui vanhemmuus. Ja se ei jättänyt mitään piiloon.Se toi mukanaan uudenlaisen kaaoksen – ennen kaikkea sisäisen.
Kaaosta ei retriittien ohjelmissa juuri näe – vaikka ehkä pitäisi. Usein kaikki häiritsevä yritetään silottaa pois – vaikka Leonard Cohenia mukaillen juuri säröistä valo pääsee sisään.
Sillä – juuri kaiken levottomuuden, puolivalmiuden ja ylitse kaatuvien tunteiden keskellä – saattaa avautua herkkä ja hienovarainen tila, jossa jokin murtuu, vaikka mikään todellinen ei hajoa.
Juuri kun uskoit elämän muuttuneen zombiekomediaksi, jossa ruohonleikkuri on kadoksissa, saattaa tapahtua jotakin hiljaista.
Se ei välttämättä tuo mukanaan välitöntä mielenrauhaa tai vavisuttavaa oivallusta. Mutta jotain sitä edeltävää: hetken, josta ei enää yritä päästä pois.
Hetki, jota vastaan ei enää taistele.
Kaikki on ehkä edelleen sekaisin – mutta koska se on, sen kanssa voi olla. Ja juuri se saattaa olla alku.
Sijainen ilman käsikirjoitusta
Jos elämä on joskus zombiekomedia, niin toisinaan se on myös kuin ensimmäinen – ja viimeinen – tunti teknisen työn opettajan sijaisena.
Kukaan ei ollut paikalla opastamassa. Oppilaat kyselivät koneista, jotka olivat minua korkeampia ja painavampia – enkä tiennyt niiden nimiä, saati terien käyttötarkoitusta.
Tunti oli pitkä, mutta selvisin – ja kaikilla oppilailla oli vieläpä raajat tallella.
Opettajalta voi hyvällä syyllä odottaa, että tämä tuntee terät ja tietää, mistä napista ei kannata painaa. Elämä taas toimii toisin: se ei niinkään kysy, mitä osaamme – vaan nostaa esiin sen, mitä yritämme epätoivoisesti hallita, vaikka emme voi.
Elämän olosuhteet eivät ole olemassa miellyttääkseen meitä. Ne haastavat, turhauttavat ja venyttävät – ja usein juuri siksi ne herättävät.
Näin myös retriiteillä, vaikka kynttilät olisivat suorissa riveissä ja hermosto hyrisisi onnesta. Aina löytyy jokin särö – toksinen detox-terapeutti, hyttyset, liian pehmeä patja, tai epämääräinen sisäinen levottomuus, jota mikään määrä hengitykseen keskittymistä ei tunnu hiljentävän.
Kuten Jung totesi: tietoisuus vaatii kipua, ja pimeys kutsuu valoa. Rauha löytyy usein vasta kaaoksen kautta – silloin kun tutuksi ja turvalliseksi rakennettu korttitalo alkaa luhistua. Joskus seuraa sielun pimeäksi yöksikin nimetty vaellus, joka ei ole virhe. Se on portti.
Niissä hetkissä zombiet nousevat haudasta ja ruohonleikkuri ylikuumenee. Joku itkee, huutaa, itkee ja huutaa, tai rikkoo jotakin. Lapsi, elämä, jokin.
Ja kun kokemusta ei enää yritä hallita, voi alkaa hiljainen oivallus siitä, mitä ei voi menettää.
Kenties me kaikki olemme lopulta vain eräänlaisia teknisen työn sijaisia – hetkellisesti vastuussa jostakin, jota emme koskaan täysin hallitse, vaikka niin uskoisimmekin. Vierailulla, muistuttamassa itseämme siitä, mikä on oikeasti totta.
Elämässä, joka ei tapahdu sinulle.
Se tapahtuu sinua varten.
…
Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.