Oletko elossa – vai siellä missä kysytään nimeä?

Perhonen, joka elää ikuisesti, ei ole perhonen.

Näin sanoi Star Trek -sarjan Data – androidi, joka ei ollut ihminen, mutta halusi ymmärtää, mitä ihmisyys on.

Hän halusi kokea sen, mitä yksikään hänen algoritmeistaan ei voi täysin oivaltaa: kuoleman, ihmisenä.

Hän oli kuollut kerran jo aiemmin – fyysisesti.
Silti hän jatkoi olemassaoloaan – digitaalisessa välitilassa, muistoina ja bitteinä.
Olemassa, tallenteena.

Tieto ei koskaan ollut Datalle ongelma.
Mutta aito kokemus rajallisuudesta, katoavaisuudesta – todellisuudesta – jäi yhä saavuttamatta.

Tallenne ei ollut hänelle sama kuin elämä.
Muisto ei ollut sama kuin aito ymmärrys elämästä.

Välitilassakin hän oli edelleen sydämen ulkopuolella.
Sen, jonka ääntä, sykähdyksiä ja vereslihaa hän oli aina halunnut ymmärtää.
Ja juuri tuossa pysähtyneessä hetkessä hän oli lähempänä sen sykettä kuin koskaan aiemmin.

Data esittää pyyntönsä viimeisestä matkasta – kohti lopullista täyttymystä.
Vasta kohtaamalla sen hän voisi todella ymmärtää kaiken muistisiruille tallentuneiden hetkien arvon, kauneuden ja syvimmän olemuksen.

Data on ehtymätön vertauskuva: hahmo, joka ei pystynyt tuntemaan, mutta halusi ymmärtää tunteita.
Hän tarkasteli taidetta, huumoria, tunteita ja ihmissuhteita – ihmisyyden ulkopuolelta.
Etäisyys synnytti kontrastia, kulmikkuutta.
Ja yleensä, hiljaista huumoria.

Lopulta Data makaa nojatuolissa, yllään 1800-luvun puku, juoma kädessään – kuin ihmisenä, rauhallisena, levollisena.
Kun hänen digitaalinen olemuksensa alkaa haihtua, taustalla soi Irving Berlinin Blue Skies.
Sävelmä on kepeä, melkein naiivi – ja kantaa muiston ilosta, jota Data kerran yritti jäljitellä.

Nyt, vihdoin, hän voi sen keskellä saavuttaa sen, mitä oli koko elämänsä – tai olemassaolonsa – etsinyt:
ei tietoa ja logiikkaa, vaan täyttymyksen.
Lempeyden ja kirkkauden, jonka sävel kantoi.

Iättömäksi luotu Data vanhenee ja katoaa hiljaisuuteen –
ympärillään lämmin valo, taidetta, kirjoja, hiljainen huone.
Ei pelkoa tai tarvetta vastauksiin.
Vain tyytyväinen bittien haihtuminen, joka on jo vastaus itsessään.

Hän kuolee kuin perhonen, jonka vasta kuolema todella tekee perhoseksi.

.

Entä me? Me, joilla on sydän, joka lyö.
Sydän, joka tuntee, jonka ääni kutsuu, ja johon välillä sattuu.

Me, joilla on muistojen, tarinoiden ja vanhojen valokuvien lisäksi tunteita –
ja tarinoita niistäkin.

Me, jotka kutsumme itseämme elossa oleviksi.

Me, jotka muistamme tärkeät tapahtumat ja merkkipäivät, tiedämme nimemme.
Me, jotka jaamme ylpeänä vuotemme koulun penkeillä, ja tutkintotodistuksemme mittarina arvosta, kun joku kysyy.
Me, jotka kerromme ammattimme, tittelimme, tehtävämme –
ikämme, kun perustelemme mitä teemme, mitä voimme tehdä, ja mihin pystymme.

Me, jotka pidämme itseämme kasassa sanoilla, jotka kertovat keitä olemme.
Sanoilla, jotka eivät aina tunnu aivan siltä, miltä sisällä värähtelee.

Me, jotka laskemme saavutuksiamme kalenterivuosissa,
ja onnistumistamme asuntolainan lyhennyksinä.

Me, jotka kirjaamme tärkeitä lukuja Exceliin, itsemme someen ja henkilöstöportaaliin.
Me, jotka arvioimme toisiamme LinkedInissä ja deittiapplikaatioissa kuin olisimme tuotteita hyllyssä.

Me, jotka sanomme “olen tällainen ihminen” –
ja tarkoitamme ehkä: olen oppinut selviytymään.

Me, jotka menemme terapiaan parantuaksemme ihmisiksi,
jollaisina ehkä emme koskaan olleet uskaltaneet olla.

Me, jotka katsomme itseämme peilistä ja valokuvista –
eikä katse kohtaa ketään, jota rakastamme.

Me, jotka välillä itkemme yksin autossa, ja pyyhimme kyyneleet ennen kuin palaamme kotiin.
Me, jotka pidämme kaiken kasassa, vaikka emme aina muista miksi.

Me, jotka seuraamme uutisia, trendejä ja markkinoita –
mutta emme ole hetkeen seuranneet omaa hengitystämme.

Me, jotka elämme elämän ihmeen äärellä – ja kutsumme sitä ruuhkavuosiksi.

Me, jotka mittaamme onnistumista sähköpostien ja tykkäysten määrällä
ja palkitsemme itseämme ruutuajalla, kun väsyttää –
ja väsymme, kun olemme katsoneet liikaa ruutuja.

Me, jotka ajattelemme, että elämä alkaa taas syksyllä,
sitten keväällä,
sitten kun on loma.

Me, jotka olemme luoneet ohjeita siitä, kuinka palata lomalta tehokkaana töihin.
Me, jotka kirjaamme ajatuksemme applikaatioon, mutta emme ehdi ajatella niitä.

Me, jotka laitamme itsellemme herätyksen, jotta ehtisimme rentoutua
ja muistaisimme pysähtyä.

Me, jotka kerromme olevamme väsyneitä, kiireisiä, ihan okei.
Me, jotka pelkäämme hiljaisuutta – mutta kaipaamme sitä.
Me, jotka puhumme unelmista kuin viivästyneistä projekteista.

Me, jotka kirjoitamme muistilistalle myös muistamisen.
Me, jotka emme enää muista, miltä tuntuu tehdä jotain vain siksi, että se tuntuu hyvältä.

Me, jotka puhumme arvoista – mutta usein unohdamme niistä itsemme.
Me, jotka aloitamme lauseen “olen vähän sellainen, että…” –
ja tarkoitamme ehkä: olen yrittänyt pysyä kasassa.

Mutta entä jos emme muistaisi nimeämme, titteliämme, sukupuoltamme, lapsuuttaamme, ikäämme, ulkonäköämme tai kansalaisuuttamme?

Jos et muistaisi mitä pelkäät?
Et tietäisi, mitä tavoittelet.
Et muistaisi, kuka sinua joskus loukkasi,
tai mitä et ole vielä saavuttanut –
tai mitä sinun pitäisi saavuttaa.

Jos kaikki se pyyhkiytyisi pois –
kuka olisit?
Mikä tekisi sinusta sinut –
vai olisitko enää sinä?

Vai olisitko vasta silloin täysin elossa?

.

Tunnistan listalta paljon.
Ja luultavasti sinäkin –
jossain muodossa, omalla tavallasi.

Yksi asia on varmaa –
ja se yhdistää meidät kaikki.
Olen kuolemassa.
Ja niin olet sinäkin.

Ja kun aika kuluu,
joku heittää laatikollisen valokuvia pois –
ja digikansio jää avaamatta.
Kasvot haalistuivat.
Nimet unohtuivat.

Silti me rakennamme aitoja, kilpailua, taisteluita,
kuvitteellisia vastustajia.
Useimmat niistä ovat vain ajatuksia –
heijastumia muistoihin, joita kutsumme minäksi.
Tarinoita, joista luopuminen
on usein peloista suurin.

Ja silti –
joka yö kohtaamme hetken
jossa kaikki katoaa.
Nimi, muoto, tarina.

Syvän unen hiljaisuus ei kysy keitä me olemme.
Se ottaa vastaan ja syleilee.
Ja kun heräämme,
tiedämme levänneemme.
Jokin meissä on käynyt jossain,
missä minä ei ollut mukana –
ja silti kaikki tuntuu oikealta.
Tai juuri sen vuoksi.

Joskus se tapahtuu muuallakin.
Katseen viipyessä metsässä.
Lapsen hengityksessä.
Tai spontaanissa hetkessä, jonka pysähdyttävyys pakenee sanoja.

Ehkä minä ei ollutkaan se, mistä kaikki kumpuaa,
vaan vain pintakuvio.
Aalto, joka luuli olevansa yksin.
Mutta ei koskaan ollut muuta kuin meren liike.

Kuin kynttilän liekki,
joka ei sammu – vaan sytyttää uuden kynttilän.
Ensimmäinen sulaa hiljaa pois,
mutta valo jatkaa –
ja uusi sydän palaa.

Suurin pelkomme ei ole, että liekki sammuu –
vaan että se ei koskaan todella palanut.
Että sydämemme ei ollut mukana.
Että elämä kului –
eikä mikään siinä tuntunut elävältä.

Ehkä juuri tätä Data etsi.
Ei vastausta – vaan hetkeä, jossa mikään ei enää vaatinut sellaista.

Hän halusi ymmärtää, miltä tuntuu olla täysin elossa – juuri siksi, että muodot saavat tulla ja mennä, ja se, missä ne syntyvät ja kuolevat, jää.

Kuin perhonen,
joka ei elä siksi, että se on ikuinen,
vaan siksi, että se on perhonen – oman aikansa.

Koko elämän mittainen hetki.
Ei looginen. Ei hallittava. Mutta tosi.

Sama hetki on meissä kaikissa –
kun emme yritä vangita sitä.

Et ole tarina, jonka pitää jatkua –
vaan se kokemus, jossa tarina tapahtuu.
Se, joka ei koskaan alkanutkaan.

Jotain hiljaista ja alkuperäistä.
Tähtipölyä, jonka sykkivä sydän muistaa sinut,
kun lakkaat yrittämästä olla jotain, mitä et ole.

Elämä ei ole kahden ääripään välissä.
Elämä on se, missä ne hengittävät yhdessä.

…..

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.