Kun kuva vaihtuu varjoksi – ja projektorin valo pysyy

Samettipenkit, eilisen popcornin tuoksu.
Punainen esiriippu.
Lähes tyhjä sali.
Pölyhiukkaset leijuvat valokeilassa –
kuin menneet kohtaukset tanssisivat vielä ilmassa.

Samassa valokeilassa hahmot nousevat esiin – sen heijastamana.
Joku heistä poistuu valkokankaalta heti alussa, osa rakastuu ensin ja lähtee vasta sen jälkeen.
Muutama taistelee tunteja, lopputeksteihin asti.
Yksi on eksyksissä, toinen kantaa pimeyttä mukanaan, kolmas tuo tarinaan jännitteen, joka tuntuu melkein aidolta.

Käynnissä on itseään ruokkiva kamppailu vallasta ja järjestyksestä.
Takaa-ajot runnovat suurkaupungin kadut.
Pinnan alla, hiljaisessa jännitteessä, kypsyvät juonittelut ja näkymättömät sopimukset.
Kaksi tuntia kaikkea sellaista, miltä tavallinen torstai harvoin näyttää.
Ainakaan ulkoisesti.

Liki tyhjä sali kantaa mukanaan hiljaista latausta, joka tavallisesti löytyy vain unista, niistä kaikkein häiritsevimmistä.
Kuin tunnelmaa tiivistääkseen sankari pysähtyy ja tuijottaa silmiä siristäen, kuin katse leikkaisi valkokankaan läpi, ja myös minun.
Hetken ajan aika ei liiku.
Lopulta kohtaus jatkuu, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Takaa-ajo vaihtuu intiimiin hetkeen, joka ei edes yritä olla uskottava – mutta ehkä juuri siksi se tuntuu sopivan kaavaan.
Kiire pysähtyy ja syntyy lupaus romantiikasta.
Kuin joku olisi hiljaa pysäyttänyt ajan –
ja kysynyt: pysytkö vielä mukana?

Ympärillä tyhjät penkit muistuttavat kaikista niistä hetkistä,
jolloin tarina on jaettu.
Ja siitä, että lopulta jokainen kokee katsovansa — ja kokevansa — yksin.
Mutta valkokangas pysyy.
Se on kuin maailma, johon heijastamme toiveemme, muistomme ja pelkomme.

Ja valo, joka tekee kaiken tuo näkyväksi –
ei kysy, kuka katsoo.
Se kantaa niin hautajaiset kuin häätkin.
Se valaisee kaiken – myös sen, mitä emme ymmärrä.

.

Hahmot kankaalla nousevat ja katoavat.
Jotkut kulkevat kohti valoa –
sankarillisesti, tietäen mihin ovat menossa.
Osa jää varjoihin, täynnä kostonhalua
tai ehkä vain eksyneinä.
Toiset vilahtavat vain taustalla,
niin huomaamattomina, ettei kukaan muista heitä hetken kuluttua.

Välillä tarina tuntuu junnaavan,
toistavan jotain vanhaa kertomusta.
Kuin nauha, joka lähtee alusta,
vaikka juuri kuuntelit sen loppuun.

Aivan kuten ajatuksemme.

Siitä, mitä joku sanoi.
Siitä, mitä olisi pitänyt tehdä,
ja mitä muut ehkä ajattelivat —
tai ajattelevat yhä,
vaikka kukaan ei enää sano mitään.

Siitä, miten olisi pitänyt reagoida:
nopeammin, viisaammin, rauhallisemmin.
Siitä, mitä vielä puuttuu,
ennen kuin olen riittävä.
Siitä, kuka oli syyllinen,
ja kuka olisi voinut pelastaa kenetkin.

Siitä, että kaikki lipui ohi
sillä aikaa kun yritin saada sen hallintaan.
Ja että elämä tapahtui,
mutta olin juuri silloin poissa.

Joskus tarina kiihtyy kuin pikakelaus –
ja jäljelle jää vain ohut tunne,
että jotain tapahtui.
Mutta sekin vilahtaa ohi,
kuin automaattiohjauksella.

Kuten ne kiireiset vuodet,
joina ensi viikolla ehkä helpottaa.
Ne hetket, joista jaksoi jotenkin läpi —
mutta kaikki muu ympärillä hajosi.
Ja osa minusta myös.

Aamut, jolloin juoksi palaveriin
ymmärtämättä tarkalleen miksi.
Lomat, jotka kuluivat toipumiseen.
Ne pienet hetket,
kun lapsi halusi kysyä ja kertoa –
ja vastaus oli: “ei nyt”.

Kaikki ne kerrat,
kun pian odotti viikonloppua,
kesää, eläkettä –
ja huomasi pian odottavansa taas jotain muuta.

Ja silti, kaiken alla:
hiljainen rytmi, joka ei koskaan kadonnut.
Kuin jokin olisi koko ajan tiennyt,
vaikka olin unohtanut.
Kuin valo, joka ei koskaan ollut poissa –
vain hetken verhottuna tarinaan.

Ehkä siksi valokin tuntuu tutulta,
vaikka se tulee projektorista.
Ehkä juuri siksi heijastettu maailma
paljastaa joskus enemmän
kuin haluaisimme myöntää.

Kun sankari löytää taas itsensä umpikujasta
ja päätyy siitä suoraan romanttiseen hetkeen,
kokemuksen salaisuus vilahtaa esiin.

Kaiken taustalla on jokin, joka ei hämmenny juonesta –
valo, joka pysyy vakaana jokaisessa kohtauksessa.
Se antaa tilan niin hajoamiselle
kuin onnelliselle lopullekin.

Sama valo valaisee sekä pelastuksen että koston.
Sama kangas kantaa kaiken — ilman arvottamista.

.

Pienet tauot kohtauksien virrassa tuntuvat äänekkäiltä.
Melkein häiritseviltä.

Filmiprojektorin kolke on vaihtunut digitaalisen maailman hiljaisuuteen.
Ja juuri siinä hiljaisuudessa, takarivissä istuessa,
nousee pintaan hädin tuskin tunnistettava humina.
Vain sekunnin murto-osaksi – mutta kuitenkin kuultavaksi.

Se ei pyydä huomiota. Ja jatkuu, vaikka emme sitä huomaisi.
Kuin junan kolke yöllä, kun maisema vaihtuu mutta rytmi pysyy.
Tai meren pohjan syvä kohina, jonka kuulee vasta,
kun on sukeltanut tarpeeksi syvälle.

Se on kuin olemisen pohjahumina,
joka soi vakaasti, riippumatta siitä,
onko kankaalla sota vai suudelma.

Vasta kun ylimääräinen melu vaimenee,
alkaa tuo humina tulla esiin.
Ehkä se on ollut siellä aina –
mutta sisäinen tarina oli liian äänekäs.

Niissä hetkissä, kun aika pysähtyy,
humina tuntuu usein yhtä aikaa
lohdulliselta ja koomiselta.

Ehkä siksi hiljaisuus voi tuntua oudolta.
Kun tarina pysähtyy,
jokin, joka ei koskaan taukoa, nousee esiin.
Humina, jota emme voi hallita, emmekä lopettaa.
Ja se paljastuu vain silloin,
kun mikään muu ei yritä täyttää tilaa.

.

Valkokankaalla sankari rynnii väkijoukon halki,
mutta rivit ympärillä pysyvät tyhjinä.
Lattialla lojuu muutama edellisen näytöksen popcorn.

Tila täyttyy mielikuvilla kaikesta siitä, mitä näillä penkeillä on koettu.
Varjokuvilla niistä kaikista, jotka ovat katsoneet samaa valkokangasta –
osana omaa tarinaansa, osana toiveitaan, unelmiaan, kipuaan.

Kaikki jännitteet ja tunteet, ja joskus myös hapuilevat kosketukset viereisessä penkissä istuvan kanssa.
Välillä vieressä istuvan tuntemattoman nauru jää elämään,
taputukset ja väärin ajoitetut reaktiot kaikuvat vielä.
Hiljainen supina ja kuiskutukset viipyvät.
Tyhjässäkin salissa tuntuu elämä.

Ja silti huomio palaa aina valkokankaaseen.
Kuvan reunoille jää tyhjää, mustaa, kuin maailma loppuisi siihen.
Elokuvan todellisuus pysyy kehyksen sisällä.
Se, mikä tapahtuu kankaalla, näyttää rajatulta ja selkeältä.

Mutta juuri reunoilla – siinä, missä tarina hajoaa ja kuva vaihtuu varjoksi –
alkaa kuin toinen todellisuus.
Sellainen, johon katse ei yleensä ehdi.
Se jää kaiken kertomuksen ulkopuolelle,
samaan varjoon, johon osa elämästäkin joskus jää.

Ehkä se pieni, kolkutteleva epämukavuus muistuttaa tästä.
Että kankaalla – ja elämässä – jokin jää aina kuvan reunan ulkopuolelle.
Näkymä tuntuu joskus liian kapealta, liian rajatulta.

Jotain oleellista jää pois.
Jotain, joka hengittäisi syvempään kuin tuttu rytmi ja tuttu tarina.

Ja silti takerrumme siihen –
kuin tuttuun ja turvalliseen viikottain toistuvaan kalenterimerkintään,
vaikka elämä itse leikkaa ilman selityksiä.
Kuin elokuva, joka siirtyy takaa-ajosta piknikille,
myös elämä viskaa lupaa kysymättä häistä hautajaisiin.
Hiljaisuudesta huutoon, ja taas takaisin.

Mieli haluaisi nähdä jatkumon ja logiikan.
Mutta seuraava kohtaus alkaa jo – ilman käsikirjoitusta.
Ehkä juuri äkkinäisissä leikkauksissa
ja ennakoimattomissa siirtymissä
todellisuus vilahtaa esiin.

.

Lopputekstit alkavat.
Nimet liukuvat kankaalle – ja katoavat heti.
Myös teattereiden ulkopuolella
asiat ilmestyvät elämäämme ja haihtuvat yhtä nopeasti.
Välillä kuin hengitys.
Toisinaan kuin vuodenaika.
Joskus kuin sateenkaari,
joka ei koskaan ollutkaan muuta
kuin valon heijastus ilmassa.

Valo ei sammu.
Se jää hohtamaan –
kuin kaiken alkuperä olisi yhä läsnä.
Hiljaa, ilman tarinaa.

Kun astun ulos salista,
kadut tuntuvat olevan osa samaa elokuvaa.
Tuuli humisee kuin projektori,
ja ohikulkijat kulkevat kuin kohtauksissa.
Kiinni rooleissaan –
usein näyttelijöitä tiukemmin niiden vankeina.

Juoni tuntuu jo etäiseltä.
Ehkä niin pitääkin.
Ehkä olennaisinta on se,
että oma pieni sisäinen tarina hellitti hetkeksi.
Se, joka normaalisti juoksee paikasta toiseen,
miettii sanoiko oikein, riittävästi, tarpeeksi –
oli poissa.

Kuten usein silloin,
kun koemme edes hetken keveyttä.

Popcornin muruset housujen taitoksessa.
Kaikki muu haihtuu.
Mutta ehkä se hetki jää.
Kun ei ollut ketään muuta
kuin tarkkailija,
joka katsoi kaiken oudon, absurdin
ja vakavaksi uskotun läpi –
elokuvassa ja sen ulkopuolella –
ja huomasi hiljaa:

ehkä tämä kaikki oli vain tarinaa.

…..

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.
Tai voit seurata uusia tekstejä RSS-syötteen kautta.
(Toimii ilmaisilla lukijoilla, kuten Feedly tai NetNewsWire.)