Menestystarina

Tämä kaikki oli unelmaa.

Valoisa joogastudio hiljaisella kadulla, keskellä Kööpenhaminaa.
Aamuun avautuva Koh Samui ja opettamani retriitin keskittynyt rauha.
Etelä-Afrikan luonto ja täydet salit.
Kursseja, kohtaamisia ja innostusta eri puolilla Eurooppaa.
Talvet Intiassa, yhä uudelleen.

Nostetta ja kiitosta, eri mantereilla.
Arvostettu opetuslupa, joka toi näkyvyyttä – ja lunasti paikan hierarkiassa.

Kaikki näytti osuvan kohdalleen – juuri niin kuin piti.
Juuri kuten olin unelmoinut.

Olin kaivannut vapautta ja merkitystä.
Vapautta neuvotteluhuoneiden näyttämöistä.
Mittareiden maailmankuvasta.
Tiimipäivien hengenluonnista –
välillä kiusallisen hengettömästä sellaisesta.

Vain joogalla ja sen opettamisella oli merkitystä.
Siihen kiteytyi vapaus ja tarkoitus.

Moni meistä on kantanut samankaltaista unelmaa –
tai vähintään unelmoinut unelmasta,
jossa vapaus nousee syvältä kumpuavan äänen mukana.
Vie maailman ääriin ja kerää kiitosta.
Joskus se on aito kutsu.
Joskus vain kaiku.
Toisinaan harhautus.

Taustalla elää silti usein toive ja unelma,
että jos vain löydämme oikean suunnan –
tavan palvella, elää ja antaa –
elämä asettuu uomiinsa,
kuin itsestään.

Ja joskus niin käykin – ainakin joksikin aikaa.
Kaikki tuntuu oikealta, oman aikansa.
Kuin näkymätön käsi olisi ohjannut perille.
Asiat loksahtavat. Ovet avautuvat.
Syntyy tarina, jota tekee mieli kertoa –
ja jota muutkin pysähtyvät kuuntelemaan.

Mutta entä silloin –
kun kaikki näyttää olevan kohdallaan,
oli paikkana sitten joogaretriitti maailman äärissä,
toimiston arvostettu maisemahuone
tai jokin aivan muu –
eikä silti ole tilaa hengittää?
Kun jokin näyttää täysin oikealta –
mutta jättää jälkeensä vain tyhjän kaiun?

.

Joogan jakaminen huumasi.
Samalla, hiljaa – melkein huomaamatta –
syvän kokemuksen ympärille kasvoi rooli.
Rooli, joka oli rakas –
mutta lopulta myös raskas.
Opettajan rooli.
Henkisen. Ehkä jopa erityisen.
Valo ei enää kulkenut sen läpi.
Elämän virta ja hengitys etääntyivät.

Ulkopuolelta katsottuna kaikki näytti oikealta.
Yhteisön silmissä menestyneeltä – jopa kadehdittavalta.
Monelle ehkä hieman erilaiselta, mutta aina joltakin, johon huomio kiinnittyi.

Mutta sisäisesti –
kokemus alkoi kiristyä.
Kuin olisin katsellut itseään
onnistuneesti esittämässä jotain,
jota ei enää täysin tunnistanut.

Kuin olisi palannut neuvotteluhuoneisiin – ilman seiniä.
Excelien maailmaan – ilman Exceleitä.
Jatkuvaan tiimipäivään,
jossa hengenluonti tukehtui jo pelkkään yrittämiseen.
Niin kuin yrittäminen aina tukehtuu.

Tämä kokemus ei ollut vain minun —
se on monen tarina, eri lavasteissa.
Kieli ja kulissit vaihtelevat,
mutta kaava pysyy.

.

Meille on opetettu, että menestys näyttää tietynlaiselta.
Se on mitattavaa.
Tunnistettavaa.
Toistettavaa.

Vaikutusta, arvostusta, suuria numeroita –
joskus myös näyttäviä titteleitä.
Mittareita, jotka lupaavat:
olet oikealla tiellä.
Tällä on merkitystä.
Vaikka kartta olisi lainattu niiltä,
jotka olivat unohtaneet, miten kuunnellaan.

Ja vaikka kulissit vaihtuvat,
kaava ei silti välttämättä murru.
Se voi liukua äänekkäiden tittelien,
työsuhdeautojen ja tulosraporttien maailmasta
hiljaisempaan maisemaan –
pukeutua valtavirran ulkopuoliseen kutsumukseen,
palvelemiseen tai sisäiseen kasvuun.

Sanojen pinta muuttuu,
mutta kaipuu pysyy –
tulla joksikin,
piirtyä merkitykselliseksi,
edes itselleen.

Mutta merkityksellisyyden rinnalle –
melkein huomaamatta –
rakentuu usein jännite.
Pieni paino rintakehässä.
Katse, joka etsii vahvistusta –
vaikka sanoo haluavansa siitä irti.

Ja vaikka ulospäin kaikki näyttää ehjältä –
sisällä jokin jää silloin kaikumaan.
Roolin ja onnellisuutta lupaavien mittareiden
luomaan ahtaaseen tilaan.

Ehkä siksi, että tarina rakentui kaipuusta,
joka ei vielä tiennyt,
että olimme perillä
jo ennen ensimmäistäkään askelta.

.

Joskus kirkkain hetki ei ole se,
kun suunta on selkeä
ja elämän askelmerkit piirtyvät
lineaarisena kehityspolkuna –
vaan se, kun uskallamme tunnustaa,
että tarkemmin katsottuna unelman alla sykkii
hienovarainen kaipuu tulla nähdyksi,
hyväksytyksi, oikeaksi.

Niin kuin silloin, kun
haluamme olla jotakin erityistä –
enemmän kuin olla täysin aito ja teeskentelemätön.
Haluamme olla vapaita –
mutta vain, jos saamme näyttää vapaalta.
Haluamme elää totuudellisesti –
mutta tavalla, joka huomataan.
Haluamme pysähtyä –
mutta vain, jos pysähtyminenkin vie johonkin.
Haluamme seurata sydäntä –
kunhan se johtaa tutkintoon, ylennykseen,
täyteen ajanvarauskirjaan tai johonkin, jota arvostetaan.
Haluamme olla nöyriä –
mutta kaipaamme tulla nähdyiksi nöyrinä.
Haluamme päästää irti –
mutta vain siitä, mikä ei enää palvele ajatustamme suunnitelmasta.
Haluamme astua pois oravanpyörästä –
olipa se toimistolla, työmaalla tai luokkahuoneessa –
mutta salaa toivomme, että se on saavutus, jonka joku näkee.
Haluamme unohtaa itsemme –
mutta vasta sen jälkeen, kun CV on valmis
ja siitä on saatu kiitosta.

Nämäkin sisäiset värähdykset
ovat usein hienovaraisia.
Ne eivät huuda kovaa.
Ne eivät laadi suunnitelmia,
eivätkä toista iskulauseita.

Ne hiipivät esiin kevyinä painotuksina,
joskus pitkältä tuntuvina taukoina ennen sanoja.
Sivulauseina, jotka pyöristyivät sopiviksi.
Vertailusta nousevana painona –
seuraajien ja tykkäysten vilkaisuina,
asunnon sijaintina,
LinkedInin uutena tittelirivinä.
Tuntemuksina vatsanpohjassa tai rintalastan alla.

Kuin automaattisina valintoina,
joita ei edes huomaa valinnoiksi.
Välillä ne piiloutuivat kauniisiin sanoihin,
jatkuvan kasvun kauniiseen kulisiiin
ja siihen pieneen, lähes huomaamattomaan sopimukseen –
että vaikka sydän halusi hengittää vapaammin,
sen tuli samalla olla näkyvä.
Ja nähty.
Ainakin vähän.

.

Usein elämä tuo herätykset hiljaisina henkäyksinä,
oivallukset kevyinä kuiskauksina.
Ei suurina paljastuksina, vaan sivulauseina –
kuin ohimennen lausuttuina, ilman painotusta.

Niin kuin silloin, kun avauduin arvostamalleni opettajalle.
Pohdin seuraavia askelia, arvotin eri suuntia.
Ilmaisin tahtomattanikin, etten ollut valmis – vaikka ehkä olisin jo halunnut olla.
Rivien välistä tihkui usko siihen,
että elämä on linja,
joka kuljettaa johdonmukaisesti ylöspäin,
kohti jotakin kirkastuvaa.

Opettaja hymyili –
ja sanoi tunnustelevansa yhä uusia suuntia, 40 vuoden jälkeenkin.
Koska mikään ei pysy,
eikä elämän tarkoitus ole edetä – vaan virrata.

Jokin sisällä vastusti, mutta myös säpsähti.
Ei kivuliaasti, vaan tavalla,
joka sai hiljaisen harhan rakoilemaan.
Ja nuo kaksi lausetta jäivät elämään –
kuin jokin olisi unohtanut olevansa
kiveen hakattu muoto,
ja muistanut jälleen olevansa vesi.

Vuosikymmenen päästä sanat palasivat.
Oletus pysyvyydestä ja pysyvästä suunnasta olivat alkaneet murentua –
ja sen mukana myös tarve jatkaa tuttua polkua,
ja tutun identiteetin tekohengitystä.

Kuin jokin olisi kuiskannut:
tämä katkelma on valmis.

Sen uskominen vei aikansa,
koska
viivyin yhä tarinassa,
joka oli totta niin pitkään,
että sen unohtaminen tuntui hylkäämiseltä.

.

Elämällä on oma kieli –
ei sovinnainen eikä myötäkarvaan silittelevä.
Sen kutsu ei aina näytä oikealta.
Se ei lunasta kaikkea, mitä pidimme unelmana –
vaan riisuu ylimääräisestä.
Se ei tee meitä onnellisiksi tavalla, jota toivoimme,
vaan ravistaa katsomaan toisin.

Usein taistelemme vastaan,
räpiköimme vastavirtaan
kohti kuviteltua oikeaa suuntaa.
Mutta joskus jokin meissä tunnistaa sen –
kutsun, joka ei perustele itseään.
Ei näyttämölle tai parrasvaloihin,
vaan todellisuuteen.
Ei rooliin – vaan rehellisyyteen.

Se kutsu ei kaipaa tarinaa ympärilleen.
Ei unelmaa, jonka voisi ansaita tulemalla joksikin.
Ei päämäärää, jota kohti ponnistella.
Ei mitään, mitä voisi esitellä ylpeänä.

Vain tilan –
jossa jokin saa virrata kauttamme,
hiljaa, omalla ajallaan.

Silloin ei enää kysytä, mitä sinusta tulee.
Tai mitä teet.
Vaan: mistä käsin elät?
Siitäkö, mitä maailma odottaa ja mitä voi mitata –
vai siitä, mikä hengittää omaa rytmiään?

Ja silloin
Excel-taulukoiden maailmankuvakin saattaa hengittää uutta elämää –
tai vaihtua vaivihkaa johonkin aivan muuhun.

.

Kun ensin haluaa olla jotakin.
Sitten haluaa olla siitä vapaa.
Ja lopulta – ei enää kumpaakaan.
Silloin jää jäljelle jotain oleellista.

Rakkaus.
Siihen, mitä on.

Se, joka ei koskaan pyydä muuttumaan –
vaan tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

Ehkä kaikkein aidoin tehtävämme
ei ole tehdä vaikutusta –
vaan kuunnella toisin.
Sallia vaikutuksen tapahtua sisällämme.

Ehkä tärkein – ja lopulta vaikuttavin –
teko ei ole näkyvä, vaan tosi.
Ehkä todellinen menestyksen mittari
on kyky loistaa
– ilman tarvetta tulla nähdyksi.

Ei kadota, vaan tulla niin todeksi ja aidoksi,
ettei olemassaoloa tarvitse todistaa,
eikä oikeuttaa.
Ei lakata tekemästä – vaan tehdä
kuin hengittäisi.

Ja siellä minne kutsu johdattaa,
ei välttämättä odota pokaali
vaan jokin, joka ei näytä ulospäin erityiseltä –
mutta koska se kumpuaa elämästä,
sen säteily koskettaa kaikkea ympärillään.

Ehkä sinäkin olet jo ollut enemmän perillä kuin uskoitkaan –
mutta niin hiljaa, ettet kuullut askeliasi.

Ja sydän tiesi sen jo.

…..

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.