Matka, joka kirjoitti minut

Syksyllä 2000 nousin ensimmäistä kertaa Eerikinkadun joogasalin portaat. En tiennyt, että siitä alkaisi tarina, joka kirjoittaisi minut hiljalleen uudelleen – yhä uudelleen.

Tämä on yksi yritys pukea tuo matka sanoiksi.

Samalla se toimii uuden sivuston ensimmäisenä julkisena lukuna. Taustana sille, mistä kirjoitan – ja miksi.

Aloittaessani jooga oli kaikkialla. Media loi eksotiikkaa ja ihannoi notkeita kehoja. Alkeiskursseille jonotettiin.

Oman alkeiskurssini jälkeen en katsonut taakseni enkä hidastanut – liki viiteentoista vuoteen. Moni kutsui sitä kurinalaisuudeksi, jotkut jopa pakkomielteeksi. Itse koin sen unen kaltaisena kutsuna, josta ei voinut kieltäytyä.

Hapuilin ja hämmästelin uuden äärellä, ja asiat seurasivat toisiaan:

Ensimmäinen lootusasento. Tunsin oloni Jediksi.
Ensimmäinen aikainen (ja perinteinen) aamuharjoitus, jota varten tankkasin varmuuden vuoksi (ei-perinteisesti) Mars-patukoilla.
Ensimmäinen kerta Intiassa, jossa (tietääkseni) onnistuin kiertämään tavanomaiset ensikertalaisen huijausyritykset, jopa Delhissä.
Ensimmäinen opettamani tunti (aivan liian varhain), jolle osallistuneista en tavannut kumpaakaan enää uudelleen. (Jos satutte lukemaan tätä: pahoitteluni. Sittemmin olen oppinut armeliaammaksi.)

:

Ensimmäinen matkani Mysoreen, siihen Etelä-Intian kaupunkiin, jossa harjoittelin ja opiskelin vuosien ajan, oli pitkä.
Aamuyöllä lähtö Lontooseen, puoli päivää odottamista – ja liki 12 tuntia myöhemmin olin takaisin lähtöruudussa, Helsingin yllä.

Se matka käynnisti liki kymmenen visiitin ajanjakson. Runsas kymmenen vuotta myöhemmin palasin – mukanani yhteisön arvostama opetuslupa.

Vietin Intiassa yhteensä useita vuosia. Maa, yhteisö ja harjoitukset hurmasivat ja haastoivat. Ajanjakso pakotti pehmenemään ja luottamaan. Taistelin egojen kanssa – varsinkin omani.

Intiassa sain myös välähdyksen, joka määritteli tulevaa pitkälle eteenpäin.

Toisen matkan toiseksi viimeisenä päivänä koin varmuuden. Kuiskauksenomaisen tietämisen siitä, että elämä tulee viemään opettamaan Kööpenhaminaan. Ajatuksena se oli mahdoton. Hiljaisena varmuutena – kiistaton.

Jälleen asiat seurasivat toisiaan:

Kun mahdollisuus muutamia vuosia myöhemmin avautui kuin itsestään, oli se jo vanha tuttu. Osoitteeni vaihtui Kööpenhaminaan.
Neljä vuotta myöhemmin vapunpäivänä avasin oman joogastudioni, Frederiksbergin kenties kauneimmalla kadulla.
Tilan hiljaisuus syveni vuosien mittaan – tavalla, joka teki siitä tärkeämmän kuin itse harjoitukset.
Säännölliset opetuskutsut imaisivat myös muualle Tanskaan sekä muun muassa Etelä-Afrikkaan, Thaimaahan, Puolaan, Ruotsiin ja Suomeen. Ajoittain huomasin täysillä kursseilla sekoittavani näkyvyyden ja merkityksellisyyden – ja piilotin paljon henkisyyden kaapuun.

.

Joogani koki ensimmäisen ravistuksen pian Tanskaan muuttamisen jälkeen. Uudet opettajat ja Kaivalyadhama-perinteen pranayama (hengitysharjoitukset) avasivat täysin uuden sisäisen hiljaisuuden maailman.

Kuin kolmiulotteinen olisi saanut läpinäkyvän neljännen ulottuvuuden – hiljaisuuden, joka ei ollut tyhjyyttä vaan täyteyttä. Harjoitukseni painopiste muuttui pysyvästi.

Pieni askel kerrallaan kokemukseni – ja sen mukana opetukseni – kaartui pois tekniikoista, tekemisestä ja aiemmin tärkeistä perinteistä. Tanskan-vuosiani sävytti kiihtyvä sisäinen liike pois siitä, mitä edelleen ulkoisesti opetin.
Perinteet ja muodot alkoivat liueta – ja samalla kun paloin vanhan kanssa loppuun, esiin nousi jotain olennaista. Aavistus siitä, mihin kaikki oli koko ajan osoittanut.

Myös harjoitukset, joiden kanssa aloitin, tuntuivat lopulta antaneen kaiken, mitä niillä oli annettavaa.
Ehkä juuri siksi ne olivat täyttäneet tehtävänsä – antaneet paljon, mutta tehneet itsensä päivittäisinä rituaaleina tarpeettomiksi.

.

Alkuvuonna 2020 koronaviruksen suljettua joogastudioiden ovet yksi ympyrä sulkeutui ja opettaminen vanhassa muodossa jäi tauolle – nyt taaksepäin katsottuna pysyvästi.

Liki kahta vuotta aiemmin olin palannut yli vuosikymmenen jälkeen Suomeen.
Moni asia, joka oli pitkään määrittänyt identiteettiäni opettajana ja harjoittajana, alkoi hiljalleen liueta – ja tilalle tuli kokemuksia ja näkökulmia, jotka eivät selitä, vaan purkavat, riisuvat ja tyhjentävät.

Stillpoint viittaa tilaan, jossa aika tuntuu pysähtyvän. Hetkeen, jossa kiire, tekeminen, yrittäminen, sisäinen häly, raja-aidat ja vastakohtaisuudet katoavat. Jäljelle jää hiljaisuus ja selkeys.

Stillpoint Zone avaa näkymän tähän tilaan. Ei etsimällä, vaan unohtamalla sen, mikä on turhaa. Ei lisää tietoa, vinkkejä tai saavutuksia – vaan pysähdyksiä hetkiin, joissa rauha, ilo ja yksinkertaisuus eivät ole enää asioita, joita tavoitellaan, vaan jotain, minkä muistamme.

Pohjimmiltaan kyse ei ole edes onnellisuudesta – vaan siitä, mitä tapahtuu, kun lakkaamme kysymästä, miten sen saavuttaa.

.

Kirjoittaminen on ollut hiljainen kumppani koko tämän matkan ajan – ja nyt siitä on tullut tie. Se mahdollistaa viestin hahmottamisen tavalla, johon puhe ei useinkaan taivu. Kirjoitettu sana ei haihdu ilmaan, vaan antaa lukijalle tilaa pysähtyä ja palata sanoihin ja tyhjiin tiloihin niiden väleissä, omassa tahdissaan.

Muutamia, kenties, tietämisen arvoisia seikkoja:

Stillpoint.zone ei ole joogasivusto, eikä myöskään opetuspaikka millekään filosofialle tai menetelmälle.
Jooga ja viime vuosina non-dualistiset näkökulmat ovat olleet mukana luomassa pohjaa –
mutta nyt kyse on enemmän siitä, mitä jää jäljelle, kun kaikki määritelmät ja tekniikat hiljentyvät.
Sivusto ei tarjoa vastauksia. Se tarjoaa tilaa kysymyksille ja avoimeksi jääville kokemuksille, jotka saattavat lopulta kantaa syvemmälle kuin yksikään varma vastaus.
Olen työskennellyt myös muun muassa toimittajana, valokuvaajana ja eri viestintätehtävissä, ja opiskellut maisterin tutkinnon yhteiskuntatieteistä.
Se kaikki on ollut osa tätä matkaa – osa elämää, jossa ulkoinen ja sisäinen ovat kulkeneet rinnan.
Olen Star Trek -fani.

Kiitos, että olet mukana matkalla, joka ei vie perille – vaan pysäyttää juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa.