Tanskalainen olohuone ilman vuodenaikaa, ja Lost in Translation katoavan kartan kuvajaisena

En muistanut, mikä vuodenaika oli.

Istuin takaisin Kööpenhaminassa, olohuoneessa. Istuin toipumassa mannertenvälisen siirtymän jälkitilasta.

Takana oli intialaisen moottoritien yöllinen rekkaralli. Värivalot vilkkuivat, töötit raikasivat, ja ilmaan nousi mausteiden ja musiikin äänetön yhteiskuoro. Ylinopeudella tulleet asfalttisaumat herättivät säännöllisesti horroksesta.

Valtateiden varsien chai-kahvilat nostivat verensokeria – ja ajoittain verenpainetta. Mutta ennen kaikkea ne tarjosivat hämmentävän kanvaasin, jossa Karnatakan kuuman yön kulkijoiden tarinat limittyivät toisiinsa.

Seurasi loputtomat jonot Bangaloren lentoaseman eri tarkastuspisteillä – dokumentteja, tarkastuksia, lisää jonoja. Ne vaikuttivat olevan olemassa vain itse itsensä vuoksi. Luultavasti jossakin oli myös jono päästä jonoon – ja ehkä jonotusnumero jonoon pääsemiseksi.

Viimein Star Wars -elokuvia kahdessa eri metalliputkessa taivaan halki kiitäen, sisäinen tasapaino tasapainottomassa tilassa. Omalla tavallaan kevyttä vapauden huumaa, mutta Jedi-henki alkoi väistämättä hiipumaan matkan edetessä.

Lopulta, monen vaiheen jälkeen, edessä oli tanskalainen metro, joka tuntui kevyen raikkaalta kevään henkäykseltä. Hivenen värittömältä kenties – mutta ennen kaikkea armeliaan ärsykkeettömältä.

Erityisesti Diwalin jälkeen pohjoismainen hiljaisuus tuntui lähes yliluonnolliselta.

Ja nyt: olohuoneessa istuessani en muistanut, oliko syksy vai kevät.

Molemmat vuodenajat Tanskassa saattavat näyttää samalta, ja lyhyt vilkaisu ikkunasta ei välttämättä paljastaisi eroa.

Nyt kyse oli kuitenkin jostain erilaisesta.

Mitä pidempään istuin, sitä enemmän kirkastui, ettei kyse edes ollut muistamisesta.

Katsoin ulos. Katsoin kalenteria. Katsoin puhelintani. Katsoin sisimpääni. En tiennyt enää mitään – en vuodenajasta, en mistään.

En tiennyt.

En ollut enää varma, olinko koskaan palannutkaan. Ehkä osa minusta jäi jonottamaan – en tosin enää muistanut mihin.

Lost in Translation ja ei-tietämisen tila

Se tunne, kun kaikki – vuodenaika, minä itse – katosi, muistutti Lost in Translation -elokuvan tarinan olemattomuutta.

Elokuva on kuin sarja utuisia, unenomaisia hetkiä, joissa mikään ei tapahdu suoraviivaisesti eikä mikään ratkea. Oikeastaan se ei kerro edes tarinaa.

Epävirallisen laskutoimituksen mukaan olen nähnyt elokuvan kuusi kertaa (mutta korkeintaan kahdeksan). Edelle yltää vain Kieslowskin Punainen, josta tuli yliopiston pääsykokeiden keväänä lempeä seuralainen.

Ja niin tuttu, että lipunmyyjä tiesi pääsykokeiden alla jo ennalta mihin saliin olin suuntaamassa. Päivänäytösten hiljaisissa saleissa sain hengähdystauon lukemattomien lukujen painosta. Erityisesti niinä kertoina, kun olin ainoa katsoja, ja koko sali tuntui hengittävän ulos kanssani.

Oli luultavasti vain ajan kysymys, että elokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, alkaisi tuntumaan läheiseltä.

Lost in Translationissa kaksi yksinäistä, toisilleen vierasta kulkijaa ajautuu Tokion neonvalojen alla toistensa läheisyyteen. Hotellihuoneiden hiljaisuus. Karaokebaarien hajoava laulu yössä. Hissimusiikin sävyttämä odotus. Hienovaraisia jännitteitä yksilöiden sisällä ja välissä.

Koomisia ja pehmeitä kulttuurisia kolareita. Törmäyksiä, jotka eivät vahingoittaneet ketään, mutta saivat maailman tuntumaan vielä vähän absurdimmalta.

Mutta yksikään jännite ei ratkea. Katsojalle jää lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Sen varmistaa viimeistään lopun kuiskaus, jonka sisältö jää leijumaan.

Katsoja jää välitilaan, jossa tietämättömyys voi kantaa kaiken – tai hajottaa, jos yrittää ymmärtää liikaa.

Kun sanat putosivat pois

Pääsykoekevät valmisteli johonkin, minkä ymmärsin vasta paljon myöhemmin. Eikä se ollut akateemisista opinnoista alkanut uraputki.

Vasta vuosia myöhemmin, kun ensimmäisen kerran striimasin Lost in Translationin, ymmärsin häivähdyksen siitä, mikä siinä oikeasti vetosi.

Jokin oli jäänyt kaikumaan. Ei tarina, vaan jokin sen alla väreilevä – kuin tila, jota ei voi saada kiinni. Ehkä siksi tunsin yhteyden myös elokuvaan, joka kertoi enemmän siitä, mitä ei voi sanoa, kuin siitä, mitä voi.

Elokuvalla oli yhtymäkohta tanskalaisessa olohuoneessa kokemaani tyhjyyteen. Siihen, kun vuodenajat katosivat, eikä niitä oikeastaan edes ollut olemassa.

Kaikki, minkä olin luullut tuntevani, oli poissa. Oli vain hetki. Olohuone ilman nimeä. Säätila ilman kuvausta. Vuodenaika ilman käsitystä vuodenajoista. Oleminen ilman minää.

Käsitys minusta, puusta, maailmasta – kaikesta – hajosi hetkeksi.

Joskus asiat kirkastuvat juuri silloin, kun mieli ei enää jaksa tai yritä ymmärtää. Siinä hetkessä jokin oli toisin. Ja jäljelle jäi jotain, joka katoaisi heti, jos sitä yrittäisi kuvata tai nimetä. Se liukuisi sanojen ulottumattomiin ja menettäisi olemuksensa.

Vasta ajan kanssa – ja oikeastaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin – aloin ymmärtää, kuinka totaalisesti sanat peittävät näkemisen.

Se, mitä kutsumme havainnoiksi, on yleensä vain nimeämistä. Se, mitä kuvittelemme ymmärtävämme, on lopulta mentaalinen kartta, ei itse maisema.

Olohuoneessa istuessani näin puun – tai jotain, mitä olemme tottuneet kutsumaan puuksi – mutten tiennyt näkeväni mitään.

Lopulta palattuani mieleeni – joidenkin mielestä ehkä järkiini – liimasin näkemääni nimen, ja siitä syntyi käsite. Samalla lakkasin näkemästä sen, mitä oikeasti katselin. Jotain, mitä en tunnistanut – ja juuri siksi se oli totta.

Kaikki, mitä nimeämme, syntyy vain mielessä. Kun nimen jättää pois, jää jäljelle hiljainen muoto: määrittelemätön, avoin, tuntematon.

Ei nimeä

Lost in Translation sipaisee kaikkia koskettavia teemoja, kuten yksinäisyytttä, irrallisuutta ja yhteyttä. Kaipuuta johonkin aitoon, joka hukkuu Tokion neonvalojen ja värikkään pinnan alle.

Ehkä oleellisinta on kuitenkin se, että se ei ole elokuva, joka kertoo, mitä ajatella tai tuntea. Se antaa tilan tuntea itse. Se tarjoilee tarinattoman tarinan, ilman tarvetta tulla selitetyksi.

Kuten spontaani hetki kööpenhaminalaisessa olohuoneessa.

Nimettömän vuodenajan takana oli todellisuus, joka hengitti itsenäisesti – ilman käsitteitä, ilman rajoja, ilman tarvetta tulla määritellyksi. Se ei tarvinnut lupaa, eikä nimeämistäni, ollakseen olemassa, ollakseen totta ja levätäkseen omassa olemuksessaan.

Vuodenajat katosivat, koska en enää luonut niitä. Ja ehkä ne eivät koskaan olleetkaan sellaisia kuin olin kuvitellut.

Kun sanat putosivat pois, jäljelle jäi vain tämä:

hengittävä, elävä, määrittelemätön hetki ilman tietämistä.

Ei tarinaa.
Ei käsitystä.
Ei nimeä.
Ei tietämistä.

Vain tämä.

…

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.