Entä jos et ole valinnut mitään?

Tunnemme valinneemme.
Mutta entä jos mitään ei oikeastaan koskaan valittu?

Uramme, työpaikkamme, mielipiteemme – kaikki tuntuvat omilta, ja omilta valinnoilta.
Silloinkin, kun ne eivät tunnu oikeilta, ajattelemme olevamme siellä, missä joskus päätimme olla.
Tai uskoimme päättäneemme.

Kiipesimme asemaamme, koska olemme lahjakkaita, koska teimme valtavan määrän töitä.
Koska päätimme kulkea juuri tätä polkua.
Koska valitsimme – eikö niin?

Myös puolisomme valitsimme – jos ei aina huolella, niin tietoisesti ainakin.
Nykyisen osoitteemme.
Pihalle pysäköidyn auton merkin.
Rationaalisesti.

Valitsimme opintomme – tai ainakin niistä tärkeimmät.
Tyylimme ehdottomasti. Ja päivän asuvalinnan.
Aamukahvin ja kahvilan, josta sen haemme.

Hätäisesti kasatun kotilounaan, jonka syömme sähköpostien, Exceleiden ja Teams-keskusteluiden lomassa.

Lempikaupan, jossa tunnemme suorimman hyllyvälin paistopisteeltä kauramaitojen ja tumman suklaan luo.
Työmatkan reitin.
Suosikkilomakohteen, johon palaamme vuodesta toiseen – vaikka vannoimme kokeilevamme jotain uutta.

Kävelyvauhdin – ja sen, miten välttelemme katsekontaktia bussissa.
Sen miltä meistä tuntuu ja mitä ajattelemme.
Suhteemme rahaan, hiljaisuuteen, ulkonäköömme peilissä.

Vai hetkinen.
Valitsemmeko oikeastaan näitä?

Tunne valinnasta on todellinen.
Mutta entä jos pysähtyy ja kysyy, mistä se oikeastaan kumpuaa?
Olisiko valinta lopulta voinut olla toisenlainen?

Kirkkaimpina hetkinä voi herätä aavistus: tunne ja reaktio vain nousevat jostain.
Sanoo jotakin, mitä on kuullut jossain ennenkin.
Valitsee, ennen kuin on edes huomannut valitsevansa, koska oikeasti ei ollut vaihtoehtoja.

Kenties rahankin kanssa on kyse jostain opitusta.
Kenties kahvin sentään valitsin itse.
Vai tiedänkö edes sitä varmasti?

On tutkimuksia ja teorioita, joiden mukaan vapaa tahto on täysi illuusio.
Että olemme ketju muistoja, kaikuja ja soluja, joita emme itse valinneet.
Ja kun emme näe, mikä meitä liikuttaa, kuvittelemme valinneemme itse.

Biologia ja historia voivat kuljettaa meitä pitkälle.
Mutta on asioita, joita emme voi periä – ja joita aika ei voi koskaan kantaa.
Ne syntyvät hiljaisuudessa,
siinä hetkessä, kun tarinat alkavat hiljentyä –
ja jäljelle jää vain riisuttu hetki.

Tarinat, joita keho ja mieli ovat jatkaneet puolestamme –
mutta jotka hiljaisuudessa alkavat irrottaa otettaan.

Ja mitä enemmän annamme niiden hiljentyä,
sitä enemmän vapaus lakkaa olemasta valinta – ja vaihtuu olemisen tilaksi.

☉

Kun hiljaisuus unohtuu, alamme taas toistaa.
Sama tarina, samat liikkeet.
Se tuntuu vapaudelta, mutta usein se on vain ennalta määrätty muisto.

Saatamme aavistaa sen pienissä hetkissä.
Kun LinkedIn-profiili näyttää vieraalta.
Kun CV jättää jälkeensä oudon tyhjyyden ja hiljaisen kaipuun.
Kun talo, farmariauto ja lupaus oikeanlaisesta elämästä muuttuivat taakaksi.

Kun vilkaisee puhelinta, koska bussi ei tullut – ja huomaa jääneensä kiinni kissavideoihin.
Kun valitsee kirjan – mutta päätyy swaippaamaan algoritmin valitsemaa virtaa.
Kun lupaa lapselle leikkiä – ja huomaa vastaavansa samalla viestiin. Nopeasti vain.

Ja kutsumme tätä kaikkea vapaudeksi.

Kuten The Truman Show'n päähenkilö, joka kävelee lavastekatuja.
Elää maailmassa, joka näyttää aidolta – mutta jonka rajat on määritelty hänen huomaamattaan.
Tavoittelee unelmia, jotka joku muu on käsikirjoittanut.
Hänen vesipelossaan ei ollut mitään aitoa – sekin oli istutettu.

En ole aina ollut niin kaukana hänestä kuin olisin halunnut uskoa.

Usein jatkamme roolin esittämistä, lavasteita kyseenalaistamatta.
Teemme suunnitelmia.
Pyrimme olemaan hyviä.
Sopimaan käsikirjoitukseen – ja olemaan sen arvoisia.

Kun havahdumme – edes hetkeksi – näyttää siltä kuin mahdollisuudet valita kasvaisivat.
Kuin vapaus olisi suurempaa.

Vaikka syvemmällä tasolla ei ehkä ollut mitään, mistä valita.
Ehkä vapaus ei synnykään valinnasta –
vaan siitä, että lakkaa olemasta valinnan vanki.

Silloin syntyy tila.
Ei pakottava, ei pelastava – vain hiljainen mahdollisuus.

☉

Truman elää täydellisessä pikkukaupungissa. Työ, ystävät, kaunis koti – ja lavastettu taivas.
Ystävät ovat näyttelijöitä. Kauppa kulissi.
Truman itse on ainoa, joka ei tiedä.

Hän on onnellinen, kunnes idylliin tulee särö.
Radiokanava lipsauttaa hänen liikkeidensä selostuksen.
Taivaalta tipahtaa valonheitin.
Isä, jonka hän uskoi menettäneensä, ilmestyy kadulla – ja katoaa.

Truman alkaa epäillä ja kysyä kysymyksiä.
Ei vielä heräämistä, mutta särö.

Hiljainen, outo tunne: tämä kaikki tuntuu oikealta – mutta jokin ei silti täsmää.
Siinä särössä piilee usein vapauden alku.
Ei ehkä valinnanvapauden – vaan vapauden tulla valituksi.

Se ei synny reagoimalla jokaiseen tunteeseen ja ajatukseen.
Vapaus syntyy siinä, että huomaa niiden tulevan ja menevän – ja lakkaa tarttumasta.

Ei tarvita äkillistä herätystä.
Usein riittää hiljainen pysähtyminen.
Särön tunnustelu.

Se aamu, kun käsi viipyy kahvikupin ympärillä ja vain on.
Ilta, kun kävelee ilman kuulokkeita – ja huomaa ajattelevansa vähemmän ja kuulevansa enemmän.
Tai pieni hetki, kun haluaa sanoa jotain – mutta ei sanokaan, ja tuntee hetken hengittävän vapaasti.

Särön tunnustelu ei näytä ulospäin miltään.
Se on sisäinen liike, hidas ja lähes huomaamaton.
Hetki, jolloin ei kiirehdi täyttämään tyhjää tilaa.

Kun kiire ja käsikirjoitus hetkeksi hiljenevät, voi kuulla jotain muuta.
Kutsun, joka ei huuda eikä vaadi.
Se ei lupaa mainetta tai hyväksyntää.
Se vain on.

Se pysyy lempeästi, vaikka yrittäisi harhauttaa itsensä totuttuihin ajatuksiin ja loputtomiin to do -listoihin.

☉

Vuonna 2002, Keralassa, kuulin kuiskauksen.
Se kertoi Kööpenhaminasta ja opettamisesta.
Ajatuksena se oli etäinen – mutta kuiskauksena totta.
Mahdoton perustella, vaikea pukea sanoiksi.

En puhunut siitä kenellekään.

Kuusi vuotta myöhemmin kuiskaus oli yhä kiistaton.
Se ei ollut huutanut eikä kiirehtinyt.
Askeleet avautuivat tavalla, jota en olisi koskaan voinut käsikirjoittaa.

Hyppy oli pelottava – mutta vain mielelle.
Hiljaisuudelle se oli lipumista kohti elämää.

Kuulet samoja kuiskauksia.
Ja koska yhä luet tätä tekstiä, olet ne ehkä jo tunnistanut.

Ehkä vapaa tahto on harha – yhtä häilyvä kuin ajatuksemmekin.
Ja silti elämme kuin valitsisimme.
Kokemus valinnasta nousee, ja se tuntuu todelta.

Kyse ei kenties ole siitä, onko valinta oikeasti vapaa – vaan siitä, mihin luotamme silloin, kun valinta tuntuu omalta.
Tiedämmekö, kuka valitsee?
Pää vai sydän?
Pelko vai se hiljainen, tunnistettava kyllä?

Juuri siinä, missä mielen vapaus päättyy, alkaa toisenlainen vapaus.
Jokin valitsee meidät silloin, kun olemme tarpeeksi hiljaa kuullaksemme.
Kuiskaus mielen ja ajatusten ulkopuolelta on kuin keho, joka huokaisee kotiin palattuaan.

Vaatimaton – mutta vangitseva.
Se ei oikeuta – muttei jätä sydämelle vaihtoehtoja.

Mielen melu sisältää tarpeen todistaa, pyrkiä, saavuttaa.
Se näyttää merkitykselliseltä – mutta kätkee sisäänsä pelkoa.
Sen lupaukset hivelevät egoa:
"Kun saavutat tämän, olet viimein tarpeeksi."

Todelliset kuiskaukset eivät pyydä mitään.
Ne eivät sovi ansioluetteloon.
Eivät kauniisiin tarinoihin, joita muut odottavat.
Omalla kohdallani ne ovat herättäneet hämmennystä siellä, missä tutut vastaukset tuntuvat turvallisilta.

Aidot kuiskaukset asettuvat kehoon kuin hengitys, joka löytää kotiin.
Ne ovat hiljaisia kyllä-sanoja, jotka ovat olleet olemassa koko ajan.

Ne eivät kerro sinulle, miten tulla joksikin.

Ne muistuttavat, mitä olet jo.

…..

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.