Kun odotat vastauksia ja tarkoitusta, mutta elämä ojentaakin keksin

The Matrix -elokuvassa päähenkilö Neo astuu sisään arkiseen asuntoon.

Tilassa tuoksuu vastapaistetut keksit. Huonekalut ja värit kantavat mukanaan vuosikymmenten kerrostumia.
Kaikki näyttää tavalliselta – sellaiselta asunnolta, jossa kaaos ja harmonia käyvät arjen hiljaista vuoropuhelua.

Neo on tullut kuulemaan elämänsä tarkoituksen, odottaen totuutta, joka paljastuisi yhdellä lauseella.

Vastassa on Oraakkeli. Esiliina päällä, hymy kasvoilla.
Lempeän perheenäidin arkkityyppi – ja samalla läpitunkevan salaperäinen.

Heti alkuun hän toteaa, ettei maljakon rikkoutuminen haittaa.
Hetkeä myöhemmin Neo rikkoo sen.
"Olisitko rikkonut sen, jos en olisi sanonut mitään?" Oraakkeli kysyy – mutta ei tarjoa vastausta.

Kohtaaminen etenee arvaamattomasti, mutta lempeästi.
Tapaamisen ajan Oraakkeli hymyilee kuin joku, joka tietää enemmän kuin sanoo.
Kuten ne levolliset ihmiset, joilla ei ole tarvetta olla oikeassa, puolustautua tai todistaa mitään.

Vihjeitä, katseita, kuin ajan tuolta puolen lausuttuja toteamuksia.
Ei vastauksia - vain vaivihkaisia ovenrakoja.
Ja lopuksi – ei valaistumista. Ei juhlavuutta.
Vain uunilämmin keksi.

Koko keskustelu on kuin tuo keksi – arkinen, ohimenevä, ja silti jotain, mikä jäi elämään.
Neo ei ole tekemässä valintaa – hän on jo tehnyt sen.
Nyt hänen täytyy vain muistaa, miksi.

Neo hämmentyi, mutta oli oleellisen äärellä.
Ei vielä väistelemässä agenttien luoteja – ainoastaan hiljaisuutta, jonka kutsua ei voi kuulla, ellei ensin pysähdy.

.

Kun maailma vaatii tarkoitusta ja kirkasta suuntaa,
juuri keksintuoksuiset, hiljaiset hetket – ilman vastauksia –
saattavatkin olla vastaus.

Silloin tietämättömyydestä tuleekin turva.
Kun huomaa, ettei tarkoitus löydy ymmärtämällä –
vaan elämällä niin kuin kaikki olisi jo totta.
Kun mikään ei ole rikki –
vaikka maljakko olisi jo särkynyt.
Ilman tunnetta riittämättömyydestä.
Ilman painetta pikaliiman löytymisestä.

Emme tietäisi enempää, mutta silti olisimme perillä – ilman kymmenen askeleen ohjelmaa, paljon lupaavaa verkkokurssia.
Ilman perillä olemisen yrittämistä.

Ja ehkä hiljaisesti, huomaamatta,
olisimme olleet siellä jo kauan.

Niissä hiljaisissa hetkissä paljastuu usein jotain,
jossa itsensä selittäminen ja oikeuttaminen lakkaavat merkitsemästä.
Niissä nousee raikkaus, joka syntyy siitä, ettei tarvitse kuulostaa vakuuttavalta.
Keveys, joka ei perustu ponnisteluun –
vaan siihen, ettei enää tarvitse määritellä itseään
adjektiiveilla ja tavoitteilla,
jotka eivät kenties koskaan tuntuneet täysin aidoilta.

Joskus tuossa tilassa huomaa jotain muutakin:
kuten väsymyksen, joka ei välttämättä katoa, mutta joka ei enää ole todiste riittämättömyydestä.
Se saa olla mitä on – ilman korjaamista, detoxia tai optimointia.
Laiskuuskin voi olla luovuutta. Ei jälkeenjäämistä.

Hetken ei tarvitsisi tuntua suuremmalta.

Elämän tarkoitus ei olisi sitten kun tarvittavat askeleet on otettu ja olisi kasvanut ihmisenä.
Eikä elämä olisi saavutus edes tässä ja nyt.
Askeleet olisivat täysiä – vaikka niitä ei seuraisi älysormus, askelsovellus tai kasvua mittaava edistymispalkki.

Ilman tarvetta tehdä niistä tarinaa.
Ilman näyttämistä, selittämistä, todistamista.
Ilman ulkoista peiliä, josta etsiä merkitystä tai arvostusta.

Ja jos maljakon lisäksi peili olisi rikki ja kukaan ei tietäisi,
kuinka paljon näit vaivaa tullaksesi paremmaksi ihmiseksi –
mikä silloin tuntuisi riittävältä? Entä oikealta?

Jos kukaan ei koskaan kuulisi tarinaasi,
eikä kukaan sanoisi: oletpa saanut paljon ja hienoja asioita aikaan –
mistä arvostaisit itseäsi?

Jos kukaan ei näkisi, että teit kaiken oikein,
mikä vielä tuntuisi sisällä täysin oikealta?

Jos mikään ei näyttäisi erityiseltä ulospäin –
olisiko jokin silti täyttä sisältä katsottuna?

Ja mitä edes tapahtuu, jos kuvittelemamme tarkoitus joskus täyttyy?
Koemmeko täyttymystä siksi, että haluttu asia toteutui, vai koemmeko vain uloshengityksen rauhan, kun
haluaminen hetkeksi lakkaa?

Neo rikkoi maljakon,
eikä se haitannut.

Meidänkään täyttymyksemme, tarkoituksemme,
ei löydy siitä, mitä saamme ehjäksi –
vaan siitä, mitä ei tarvitse enää korjata.

Se voi olla pyykkivuori, joka ei tee meistä epäonnistuneita.
Tai tiskikoneen tyhjennys – taas.
Tai se hetki, kun emme enää esitä jaksavamme – ja olo kevenee.

Elämä, joka ei näytä miltään erityiseltä –
mutta hengittää mukana, eikä sulje ilmaa ympäriltämme.
Eikä pyydä yhtään enempää
kuin sen, minkä olet jo antanut.
Ja voit yhä antaa.

.

Hermostomme ei ole allekirjoittanut sitä, millä päivämme täytämme.
Sitä, että tragedia vyöryy aamiaispöytään otsikoina,
työsähköpostit illalliselle,
ja uneen meidät saattelevat doomscrolling ja algoritmien virrat.

Sydämemme ei tunnista elämää, jossa hengitys joutuu väistymään ulkoisen rytmin tieltä.
Ja joskus nousee hiljainen humina, joka kertoo: jokin on vinossa –
vaikka emme osaisi sanoa, mikä – tai miksi juuri nyt.

Se ei väisty ehtimällä enemmän –
vaan pysähtymällä sen äärelle,
mikä ei ollut omaa, vaikka pitkään siltä kuulosti.

Olemme kaikki kulkeneet reittejä,
jotka tuntuivat oikeilta,
koska ne kuulostivat vakuuttavilta.
Mutta ehkä ne heijastivat vain toisten elämää ja toiveita.

Joskus se, mitä luulimme kutsuksi,
olikin vain ulkoinen kaiku sisäisessä hälyssä.
Ja se, mikä todella kutsui –
jäi odottamaan hiljaisessa nurkkapöydässä,
keksin kanssa, ilman kiirettä tulla nähdyksi.

Elämän kutsu on usein hiljaisempi kuin oletimme.
Se on rauha, joka jää jäljelle, kun kaikki muu hiljenee.
Joskus se hengittää tiskikoneessa kolisevan nokkamukin tahdissa
tai haukottelee väsymyksen kanssa samassa rytmissä.

Ei suuria sanoja. Ei valaistuja polkuja.
Ei edes syytä, jonka voi pukea sanoiksi.
Ja silloin saatamme huomata,
ettei oikea suunta ole se, mikä näyttää vaikuttavalta –
vaan se, mikä saa hengityksen kulkemaan vapaammin.

Se, mikä ei pyytänyt todisteita.
Se, joka oli liian hiljainen, liian tuttu –
eikä kukaan koskaan kysynyt siitä mitään.
Ehkä emme osanneet kuvitella sen olevan tarpeeksi.
Ehkä se oli liian totta.
Ja siksi pelottava.

Juuri siksi saatoimme tarttua mieluummin johonkin, joka oli selvempää.
Johonkin, joka kuulosti paremmalta kerrottuna.
Selkeältä suunnitelmalta, uskottavalta polulta.

Koska olimme oppineet,
että suunta löytyy, kun vain kun täyttää tietyt kriteerit.
Että elämä on projekti, jota pitää johdonmukaisesti rakentaa.
Että merkitys ansaitaan.

.

Neo ei saanut Oraakkelilta kristallipalloa.
Hän sai keksin.

Ei sankarin manttelia, ei parrasvaloja –
vaan käden, joka ojensi jotain uunilämmintä ja sanoi:
“Älä välitä siitä maljakosta.”

Odotamme helposti elämän tarkoituksen saapuvan suurena ilmestyksenä.
Mutta usein se tulee, kun emme enää etsi.
Se voi tulla, kun seisot jääkaapilla ja naurat, koska et tiedä, miksi avasit sen.
Keskeneräisessä sähköpostiluonnoksessa, johon yritit turhaan löytää sopivaa sävyä – kunnes huomasit, ettei tarvinnutkaan.
Tunteessa, että nyt ei tarvitse enää esittää, mitään.

Ja kun hengitys vihdoin kulkee vapaammin –
emme olekaan löytäneet tarkoitusta,
vaan lopettaneet sen unohtamisen.

Perimmäinen tarkoitus ei ole ratkaisu.
Se on tilan tekemistä. Se on se hetki, kun jokin sisällä lakkaa rimpuilemasta – ja tiskiveden ääni kuulostaa paratiisisaaren vesiputoukselta.
Eikä tarvitse keksiä uutta elämää.
Eikä elämää uudelleen.

Kun tekeminen nousee hiljaisena vetovoimana muusta kuin kiireestä tai kireydestä, se ei ole suurempaa – vaan todempaa.
Se ei pyydä raikuvia aplodeja.
Se ei ole äänekäs eikä dramaattinen.

Mutta se saa aikaan liikettä,
joka ei tunnu kuluttavalta – vaan luonnolliselta.
Se voi olla vahvaa, jopa väkevää,
mutta ei kiireen eikä pakon sävyttämää.

Joskus se tarkoittaa pienten asioiden tekemistä –
mutta toisin.
Kuin näkymätön ruuhka, riittämättömyys ja to-do listojen paino olisi pudonnut hartioilta.
Ei siksi, että elämä olisi muuttunut.
Vaan siksi, että me emme enää yritä olla jotain muuta tai jossain muualla.

Emme ole täällä löytämässä suurempaa versiota itsestämme.
Vaan muistamassa sen, mikä on ollut totta koko ajan –
niin kuin Oraakkeli, joka tiesi, ilman perusteluita tai vakuuttamista.
Keksin kanssa, vaikka maljakko on rikki.

Tiskikoneen suodattimetkin on taas puhdistettava.
Elämä jatkuu –
ei valmiimpana tai täydellisempänä, vaan pehmeämpänä.
Kuin jokin olisi lakannut vastustamasta.

Ehkä tarkoitus ei ole asia, joka saavutetaan –
vaan hetki, joka tunnistaa meidät,
juuri silloin kun emme enää kiirehdi sitä kohti.

…..

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.