Silloin jokin meissä hymyilee

Kolmemetrinen, farkkutakkiin pukeutunut hirviö löntystelee lavalle.
Sen silmät hehkuvat punaisina, hammaskaulat ja ikenet loistavat.
Kädessä on verinen kirves.

Eddieksi kutsuttu maskotti näyttää siltä, kuin se olisi karannut sekä helvetistä että 80-luvulta – yhtä aikaa.
Permannon harmaapartaiset miehet Eddie-paidoissaan – ja heidän rinnallaan koko kirjo ihmisiä – mölisevät riemusta.
Kuin vanhat kaverit, kun polut taas kohtaavat.

Kahden tunnin aikana lavalla vyöryvät eeppiset tarinat kirotuista merimiehistä, näkijänlahjoista ja elämän salatuista voimista.
Toisen maailmansodan ilmataistelut, pedon luku, pimeänpelko, kuolemaantuomitun sisäinen maailma ja ydinaseilla ladattu maailmanloppu mahtuvat samaan kaahailuun.
Ajoittain yleisö hymyilee leveämmin kuin lastenlaulukonsertissa.

Joku voisi sanoa, että tämä kaikki on lapsellista.
Ehkä onkin – ja juuri siksi niin elävää.

Olen Iron Maidenin konsertissa Tukholmassa.
Kiertue juhlistaa yhtyeen puolen vuosisadan taivalta – aikaa, joka kuulostaa enemmän myytiltä kuin mittayksiköltä.
Vain vuosisata sitten viisikymppiset olivat jo elämänsä loppusuoralla. Nyt yhtä vanha metallibändi vetää stadionit täyteen.

Kokemus jää soimaan hermostossa koko viikoksi.
Se kaikuu kehossa sekä absurdina ihmiselämän näytöksenä, että kummallisena muistutuksena jostain aivan muusta – melkeinpä ajan tuolta puolen.

Toisaalta se oli nopea, kahden tunnin adrenaliinivyörytys.
Toisaalta hiljainen muistutus siitä, miten vuosikymmenetkin lipuvat, usein huomaamatta.

.

Hirviöt lavalla eivät vanhene.
Ne vain vaihtavat kirveen miekkaan, lisäävät kierroksia ja irvistävät leveämmin.
Eddiekin askeltaa nyt kevyemmin kuin ennen.

Mutta me muut – meillä on vuosiluvut ja niiden hiljainen paino.
Tasavuosia, jotka tuovat mukanaan ajatuksia siitä, mitä voi tai ei voi olla.
Oletuksia, jotka joskus tekevät olon ahtaaksi.
Ja kokemus siitä, että aika kulkee – eikä pysähdy kysymään.

Tietoisuus siitä, että seuraavaa kiertuetta ei ehkä enää tule.
Että ne hetket, joita piti kerran itsestäänselvinä, olivatkin juuri niitä, joista jäi jäljelle vain haikea nostalgian kaiku.

Tuona iltana stadionilla, tuon adrenaliinintäyteisen myrskyn keskellä,
vuosiin ja aikaan liittyvä koodisto tuntui monilla hämärtyvän hetkeksi.
Se ei enää tuntunut tärkeältä, ei aivan todelta.
Oli vain kokemus, joka sai sydämen unohtamaan ajan.
Vuosien taakka suli pois, ja jäljelle jäi vain tämä hetki – ja jotakin keveämpää.

Mitä jos se tunne onkin se aito minä?

Voisiko myös se tuntua aidommalta, jos olisit tänään herännyt muistamatta ikääsi?
Mitä silloin tekisit?
Mitä odottaisit itseltäsi?
Unohtaisitko hetkeksi, miten ikäisesi ihmisen kuuluu käyttäytyä?
Tai millä tavalla puhua tietyissä tilanteissa?
Vastaiisitko “kyllä” seikkailuun keskellä arkipäivää?
Hypähtäisitkö kadulla valkoisten ruutujen yli?
Eläisitkö hitaammin – vai juoksisitko kovempaa, vain siksi että voit ja se tuntuu todemmalta?
Olisitko ehkä vapaampi? Luovempi? Spontaanimpi?
Vähemmän harkitseva, vähemmän vakava, vähemmän järkevä?
Antaisitko itsellesi luvan nauraa ääneen useammin, ilman syytä – myös silloin kun sitä ei varsinaisesti kuuluisi tehdä?

Ja ehkä juuri silloin elämä olisi lempeämpää.
Kun ei enää niin kovasti yrittäisi elää sitä.

.

Nuoruutta ihaillaan kuin universaalia standardia, joka kuuluu kaikille –
ja parhaat meistä saavat kantaa sitä pitkään.
Olemme nostaneet sen eräänlaiseksi valuutaksi, jolla saa näkyvyyttä, uskottavuutta, tilaa olla esillä.
Se nähdään usein saavutuksena, ei vain syklinä muiden joukossa.
Ei raakana ja valmistavana ajanjaksona, vaan itse tavoitteena.

Olemme kehittäneet keinoja lykätä vanhenemista –
mutta harvoin pysähdymme miettimään, miten ikääntyä avartuen.
Tai voisiko ikääntyminen olla mahdollisuus, ehkä jopa täyttymys.

Jalustalle kohotettu nuorekkuus viittaa useimmiten ulkonäköön –
harvemmin uteliaisuuteen, mielen joustavuuteen tai sydämen iloon.

Mutta joskus elämä näyttää, mitä se oikeasti voisi olla.

Vuonna 2013, silloisen joogastudioni kierreportaat nousi vanhin oppilaani.
Hän oli 97-vuotias. Lyhyt kohtaamisemme käänsi asetelman nopeasti päälaelleen: hänestä tuli opettajani.
Hän tuli ensimmäiselle joogatunnilleen, koska ei ollut sitä vielä koskaan kokeillut.
Koko tunnin ajan hän hymyili –
vilpittömän onnellisena, saadessaan vain kokea, ilman tavoitetta.
Ilman onnistumista, ilman epäonnistumista.
Ilman ajatusta, että olisi hyvä pystyä johonkin erityiseen.
Hän lähti hymyillen ja halasi.

En enää koskaan tavannut häntä, mutta käynnillään hän ehti opettaa kaiken oleellisen siitä, mihin me muut olimme niin kovasti pyrkimässä – metodia seuraten ja kuria painottaen.

97-vuotias vierailijamme oli jo perillä. Hän tiesi sen itsekin.
Ja sen lyhyen kohtaamisen jälkeen muutama meistäkin sai tuntea pienen häivähdyksen jostain erilaisesta.

Jostain todesta.
Jostain iättömästä.

.

Pinnistelemme nuoruuden eteen paljon.
Ja sitä vanhemmiksi välillä tulemme — sisäisesti.
Elämä muuttuu loputtomaksi projektiksi, jossa minuus pysyy kuosissa aikatauluilla, itsensäkehittämisellä, seerumeilla ja huolella rakennetuilla tarinoilla siitä, kuka olemme ja mitä meidän kuuluu olla.

Ikään kuin pysähtyminen veisi pois sen, mikä tekee elämästä elävää.
Ja siksi elämä alkaa maistua joskus vähän vähemmän elämältä.

Mitä jos vanheneminen ei ole raskasta –
vaan se, mikä on raskasta, saa meidät vanhenemaan?

Niissä hetkissä, kun ikoniset hirviöt vyöryvät lavalle, vuosikymmenet saattavat menettää hetkeksi merkityksensä.
Ja kun iättömät 97-vuotiaat kohoavat kierreportaita hymy huulillaan, siinä saattaa paljastua kaikki oleellinen.

Ehkä vanheneminen ei olekaan pelkkää hiipumista tai menetystä.
Ehkä se on sitä, että avautuu ja antautuu, kun aika hiljalleen kuluttaa pois kaiken, mikä ei ollut pysyvää – eikä siksi totta.
Kun tarinat, odotukset ja ulkokuori ohenevat, ne tulevat läpikuultaviksi.
Kun ne menettävät voimansa, jää jäljelle jotakin, joka ei koskaan ole tarvinnut hyväksyntää tai saavutusta.

Jotakin, joka on ollut hiljaa paikallaan koko ajan.
Jotakin, mitä olimme aina etsineet, mutta vääristä paikoista.
Jotakin, jonka olimme piilottaneet roolien ja kuvitellun arvomme taakse.

Ja kun sen kohtaa, se on kuin heräisi huojentuneena raskaasta unesta, jossa on taistellut omia sisäisiä hirviöitään vastaan. Hirviöitä, joiden kirveet ovat aina olleet teräviä.

.

Hakeudumme helposti kohti hetkiä ja tilanteita, joissa uskomme elämän painon hetkeksi kevenevän.
Kokoonnumme kokemaan hikisiä iltoja stadioneilla.
Hiljaisia hetkiä kierreportaiden yläpään joogastudioilla.

Kokemuksia, joissa emme ole ikämme.
Kokemuksia, joissa olemme yhtä itse kokemuksen kanssa, ilman tarvetta painavalle minälle arkisine huolineen.
Kuin jokin lempeä virtaus vain kokisi elämän kauttamme.

Se sama virtaus pysyy muuttumattomana – kuin hiljainen syke, joka ei tunne vuosia.
Siksi syvin olo sisimmässämme, se hiljainen kokemus olemisesta, ei katoa, vaikka vuosikymmenet muuttaisivat kaiken muun.

Ehkä se, mitä todella olemme, on lopulta hyvin yksinkertaista.
Jotain lapsen uteliaisuuden kaltaista.
Halu ihmetellä ja hymyillä, ilman syytä.
Ja jos todella pysähtyy huomaamaan, että on ylipäätään olemassa,
se voi tuntua niin kummalliselta ja suurelta, ettei voi muuta kuin nauraa.
Kaikelle.

Juuri silloin, kun lakkaa varjelemasta itseään elämältä, ajan ote saattaa hellittää.
Ja koko olemukseen voi nousta iätön valo.
Sen valossa monet rajoitteetkin voivat paljastua vain varjoiksi,
jotka hetken näyttivät todemmilta kuin olivat.

97-vuotiaan lapsenomaisessa ilossa ja hymyssä ei ollut esteitä, rooleja eikä kontrollia –
vain jotakin, joka halusi elää, liikkua ja maistaa elämää juuri nyt.

Ja juuri siinä, aivan hiljaa, avautuu se jokin, joka on ollut odottamassa meitä aina –
kuin ovi, joka ei koskaan ollut lukossa.
Jotakin, joka ei tunne eikä laske vuosia.
Jolle vanheneminen on vain kevenemistä.

Silloin jokin meissä hymyilee.

…..

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.