Missä tähtipöly muistaa meidät

Olin yksi 46 miljoonasta.
Pisara siinä ihmisvirrassa, joka valuu tänäkin vuonna Helsingin ja Kööpenhaminan lentoasemien läpi.

Suurilta tuntuvia matkoja – mutta maailman mittakaavassa vain hienovaraisia siirtymiä.
Kuin hengityksen huomaamaton vaihtuminen.

Tuona heinäkuisena sunnuntaina olin vain muutaman tunnin aikana yksi kymmenistä tuhansista ihmisistä.
Samassa rytmissä, samassa liikkeessä.

Kööpenhaminan lentoaseman tuloaulassa tuttu, hikinen turismikaaos sekoittui kaupungin katuja leimaavaan tuttuun makkaran tuoksuun.
Painavaan, täyttävään henkäykseen, jonka keho tunnisti heti –kuin ei olisi koskaan unohtanutkaan.

Seuraavaksi metro. Tutut pysäkit. Merituulen puremat tiiliseinien rivistöt,
polkupyörien loputon virta, leipomoiden tuoksu ja kanelikierteiden kutsu.
Kielen vahva rytmi ja vaikeat äänteet.

Koko kaupungin pulssi tuntui yhä elävän sitä päivää,
jolloin saavuin tänne ensimmäisen kerran.

Yli kymmenen vuotta tämä kaupunki oli kotini.
Yli kymmenen vuotta kehon muistiin painuneita katuja,
niiden tuttuja kulmia ja vanhojen rakennusten hiljaista, jaettua historiaa –
jossa oma kokemukseni tuntui ainutlaatuiselta,
mutta oli vain pieni välähdys pitkässä ketjussa.

Ketjussa,
joka on sisältänyt lukemattomia pieniä alkuja,
helliä säröjä sydämessä,
pelkoa tuntemattoman edessä
ja iloa elämän käänteistä, jotka toivat edes hetkeksi hengähdyksen.

Useita sukupolvia, eri aikakausia –
mutta silti samoja unelmia.
Sama tunteiden kirjo.
Samat inhimilliset kokemukset, yhä uudelleen –
vain eri versioina, suuremman tarinan hiljaisina sivujuonteina.

Kesäinen paluu sai kehomuistin heräämään,
ja hämärsi ajan ääriviivoja.

Mutta lopulta ei hämärtynyt vain oma historiani –
vaan minä itse.
Se, joka joskus luuli olevansa jotain pysyvää.
Ja tässä kaupungissa monille jopa tärkeä.

Kaupunki oli jatkanut omaa rytmiään,
ja ne tilat, joissa kerran tunsin itseni ainutlaatuiseksi,
olivat nyt täynnä uusia kasvoja.
Oma jälkeni oli jo haalistunut.

Kaikki jatkui.
Ilman minua – ja silti minussa.
Muistona, mutta ennen kaikkea:
jatkuvana uudelleensyntymänä,
jossa mikään ei lopu eikä tule valmiiksi –
vain muuttuu.

Kaiken takana väreili irtipäästämisen keveys
ja pehmeä ykseys –
hauras ja vahva kokemus siitä, mitä on olla ihminen.

.

Kun kolme- ja seitsemänvuotiaat pohtivat Christiania-pyörän laatikossa sitä, miten Tanskassa nauretaan,
he koskettivat hetken ajan jotain haurasta ja totta,
joka niin usein jää arjen äänien alle – huomaamatta ohitetuksi.

Kieli kuulosti heistä erilaiselta. Värikkäät talot heijastivat toisenlaista historiaa. Ruokapakkauksissa oli eri kuvia – usein myös makuja.
Hanavesi jätti suuhun toisenlaisen aromin kuin kotona.
Ehkä kaikki muukin voisi sittenkin olla toisin.

Leikkipuistot olivat erilaisia nekin,
mutta toisaalta lasten nauru kuulosti samalta.
Kuten myös itku, ja ne raivokohtaukset.

Seitsemänvuotias havaitsi myös,
että kaikissa maissa on sänkyjä, vessoja ja vaatteita.
Sairaaloita ja hautausmaita.
Ja pikkusisarukset näyttivät aiheuttavan myös Tanskassa
täsmälleen samanlaista ärsytystä.

Laatikkopyörässä syntyneet pienet huomiot kertoivat jostain hiljaisemmasta.
Siitä, kuinka pintojen alla –
ulkoisten ja usein näennäisten eroavaisuuksien takana –
olemme kuin sienirihmasto.

Yhteydessä, vaikka emme aina näe sitä.
Yhtenä hengittävänä verkkona,
joka levittäytyy maan alla näkymättömänä –
jalkojemme alla, kosteassa mullassa piilossa –
yhdistäen kokonaisia metsiä yhdeksi organismiksi.

Rihmasto, joka ulottuu kauas historiaan.
Ja jossa me olemme vain pieniä, katoavia juonteita – yksittäisiä rihmoja.

Tai kuin kehomme solut, jotka uusiutuvat jatkuvasti – mutta eivät koskaan irrallaan kokonaisuudesta.
Emme ole täysin erillisiä.
Emmekä enää koskaan täysin samoja.

Kehomme ovat myös enemmän toisia kuin omia.Olemme enemmän bakteereja kuin ihmissoluja –
elämää, joka ei ole koskaan ollut yksin,
vaan aina osa jotain toista.
Yhteistä rytmiä.

Solut viivähtävät hetken – ja katoavat, niin kuin minuudetkin.
Mutta ihmisten, tunteiden ja kokemusten ketju säilyy ja jatkuu –
kuin kynttilä, jonka liekki sytyttää uuden.

Jossain jatkuvan muutoksen ja hiljaisen yhteyden risteyksessä piilee jotain,
mitä emme aina huomaa.
Joskus sen kuitenkin tavoittaa –
kuin lapset laatikkopyörässä, silmät auki maailman ihmeille.

Ja kun sanat vaihtuivat hiljaisuudeksi,
tuntui kuin heissä värähtelisi yhä jokin syvempi tieto –
muisto siitä, että olemme kaikki yhtä kudosta,
samaa näkymätöntä lankaa,
yhdistettyinä tavoilla, joita mielemme ei voi ymmärtää,
mutta sydän tunnistaa.

Tavoilla, jotka olemme huomaamattamme peittäneet vakavuuden, mittareiden ja kiireen taakse.

.

Ehkä siksi nuo oivallukset jäivät elämään.
Kulkivat mukana,
kun liityin taas matkustajien virtaan
ja etenin opasteiden viitoittamana –
yhtenä 46 miljoonasta.

Vaikka silloin olikin vaikea muistaa,
että vain muutamia vuosia aiemmin
asemat ja taivaat olivat hiljentyneet.

Kun lentokoneet katosivat, rajat sulkeutuivat ja kadut jäivät autioiksi.
Harha ohuista, erillisistä elämistämme kävi näkyväksi – ehkä juuri siksi.
Elämämme yhdistyivät arkisesti: kauppojen hyllyillä, talouksien sykkeessä –
ja siinä yksinkertaisessa toiveessa paluusta tuttuun.

Kaiken sen keskellä liikkui sama ihmisyyden kaipuu:
tulla nähdyksi, tuntea yhteys.

Ja silti, silloinkin kun emme koskettaneet tai kohdanneet kuten ennen, tanssi tai kissanpennut ylittivät mantereita sekunneissa.
Pienet videot kulkivat taskuista toisiin, hetken dopamiinihelpotus ylitti aikavyöhykkeet ja kielimuurit.
Ne yhdistivät meidät ruutujen ääreen kuin sienirihmasto,
kokemaan hetken, joka ehkä tuntui vapaudelta.

Ne levisivät kuin haukotus, joka tarttuu työpäivän jälkeisellä bussimatkalla ensin vastapäätä istuvaan – ja siitä seuraaviin.
Ehkä videon tavoin haukotuskin voi kokea viraalin vapauden:
levitä maasta toiseen, tulliasemat kiertäen –
sillä haukotus, nauru, kaipaus tai suru eivät tunne rajoja.

Vain mielemme rakentamat rajat vaativat tarkastuksen.
Vain ne pitävät yllä eroja – meitä ja muita.
Kaikki muu yhdistää.

.

Aina välillä kaikki tiivistyy siihen –
yhteen liikkeeseen,
hiljaiseen kaipuuseen kokea jotain,
jota emme aina osaa sanoittaa,
mutta jolle annamme nimen onnellisuus.

Ehkä siksi ruuhkabussi tuntuu joskus
hiljaiselta, yhteiseltä rukoukselta.
Hetkeltä, jolloin kaikki ympärillämme tuntuvat jo vähän tutuilta –
ja yrittävät jaksaa, kukin tavallaan.

Se, joka kiilasi kassajonossa,
ei ehkä ollut poikkeus, vaan osa samaa kertomusta kuin me,
vain täysin eri luvussa.

Naapurin murahdus rappukäytävässä, taas kerran,
ei ollutkaan mitään henkilökohtaista,
vaan pieni, huomaamaton suru.
Hiljainen kaipaus tulla nähdyksi – sellainen, jonka mekin tunnemme.

Ja ne, jotka puhuvat liian kovaa puhelimessa,
yrittävät ehkä vain pysyä mukana omassa tarinassaan –
täynnä pelkoja ja pieniä toiveita.

Kuten me kaikki.

Ja mitä jäisi jäljelle,
jos ei enää tarvitsisi pitää kiinni tarinasta nimeltä minä –
ei olla oikeassa, erityinen tai valmis.
Ei kantaa mukana aikaa, jolloin luulin olevani jotain suurta ja pysyvää.

Ehkä silloin muistaisimme,
että olimme yhtä
ja samaa tähtipölyä –
jo kauan ennen kuin opimme nimeämään eroja.

.

Heinäkuinen Kööpenhamina riisui pois paljon tarpeetonta,
ja samalla paljasti yhteisen pulssin.

Sama pulssi häivähti niissäkin pienissä hetkissä –
kun leipää syödään haarukalla ja veitsellä, ja täytteiden järjestys on äärimmäisen tarkka –
tai siinä, kun seison kello 16 polkupyörien armadassa, punaista valoa muiden kanssa tuijottaen.

Pieni, jaettu rytmi, jossa tanskalaiset ovat erityisen kuuliaisia.
Rytmi, joka saa yhden pienen taskun maailmasta hyrisemään kuin yhtenäisen, elävän olennon.

Kuinka huomaamattomasti elämämme asettuvatkaan samaan tahtiin.
Vaikka kuvittelemme kulkevamme erillämme,
omia polkujamme, omilla ehdoillamme.

Ja kuinka
jossain kaiken tämän pienen, rytmikkään yhteyden alla
värähtää vielä hiljaisempi taso –
kuin laatikkopyörässä istuvien lasten aavistuksenomainen muisto siitä,
että olemme enemmän yhtä kuin sanat koskaan tavoittavat.

Ehkä juuri sanat tukahduttavat yhteyden –
painavat sen piiloon määritelmien ja nimilappujen alle.
Niiden, joiden varaan rakensimme sen, mitä luulimme ymmärrykseksi.

Kehomme koostuu samasta aineesta kuin koko linnunrata,
minuus vain ohut tarina sen pinnalla.
Niin hauras, että tuulenvirekin voisi pyyhkiä sen pois.
Kuin höyryksi haihtuva hengitys kylmässä.

Ja kun käsitys minästä
omana, erillisenä ja niin tärkeänä
hetkeksi hälvenee –
kaiken sisäistetyn kiireen, optimoidun arjen ja ruutuajan keskellä –
ja antaa tilaa kosmoksen taustahuminalle,
äärettömyyden tyhjyydelle, tähtitaivaan mahdottomuudelle,
olemassaolomme naurettavalle absurdiudelle –
saattaa nousta jokin muinainen muisto.

Kuin muistutus kodista,
tilasta, jossa tähtipöly värähtelee yhtenä rytminä –
eri muotoina ja muodostelmina, mutta aina samaan tahtiin hengittäen.

Ehkä kyse ei ole koskaan ollut mistään muusta
kuin palaamisesta siihen, mikä ei koskaan ollut erillään.

Ja silloin –
olemme siellä, missä elämä hengittää meissä.
Ei ulkopuolella.

…..

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.