Mitä tapahtuu, kun keittiön vetolaatikko jää vajaaksi ja James Bond katoaa?

Tammikuussa tilasin suuren huonekaluliikkeen verkkokaupasta keittiön vetolaatikon. Uuden kodin – täysin remontoidussa – keittiössä vetolaatikko olisi kuin viimeinen harmonian henkäys feng shui -unelmaan.

Vain click & collect, ja arjen voisi siirtää suoraan sisustuslehtiin. Sekä klikkaus että keräily oli sujuvaa.

Mutta, kotona paljastui pieni mutta: laatikon päätylevy puuttui, koska se olikin lisäosa. Täydellisyys ei kuulunut vakiovarusteisiin.

Nyt, liki puoli vuotta myöhemmin kaulimet ja sekalaisen valikoiman keittiövälineitä paljastavasta aukosta on tullut pysyvä olotila. Tyhjä aukko keskellä muutoin valmista keittiötä – ja muutamia ylimääräisiä ruuveja.

Ensin se rasitti. Sitten huvitti. Lopulta siihen tottui. Avoin aukko ei ole enää vain paikka, josta kurkistaa kauha tai taikinapyörä, vaan jotain muuta: muistutus siitä, että suunniteltu kokonaisuus ei aina toteudu suunnitelman mukaan.

Eikä yleensä pidäkään.

Laatikko paljasti jotain tuttua. Siitä, miten myös sisäinen elämä esitetään usein täydellisenä kokonaisuutena – sarjatuotettuna pakettina, jossa on ohjeet, osat ja selkeä tavoite: onnellisuus, eheys, valaistuminen.

On valmiita harjoituksia, ohjelmia ja verkkokursseja, jotka lupaavat oivalluksen – nopeasti tietenkin. Selkeyttä, yhteyttä ja sisäistä rauhaa, toimitettuna sähköpostiin. Joskus mukana tulee myös värähtelykartta, manifestointityökirja, chakra-testi ja sekalaisia harjoituksia, joiden ainoa varma vaikutus saattaa olla hämmennys.

Kaikki osat näyttävät olevan mukana – ja silti jokin ei loksahda, koska elämä ei ole valmis sarja tai aukoton IKEAn ohje (kuten nekään eivät ole). Joskus se unohtaa liittää mukaan päätylevyn.

Useimmiten se kuitenkin jättää päätylevyn pois tarkoituksella.

Kun Bond katoaa käsikirjoituksesta

Katsoin 007 Skyfall -elokuvan.

Osa James Bond -elokuvista on aitoja klassikkoja, joidenkin parissa vaivaantuu. Eri aikakausien kampaukset ja ajatusharhat joko viihdyttävät tai ahdistavat, mutta yksi asia pysyy: mikään ei koskaan ole helppoa ja aina joku tai jokin tekee maailman pelastamisesta liki mahdotonta.

Useimmissa elokuvissa sankari selviää alkukohtauksesta puku ja arvokkuus ehjänä, mutta vuoden 2012 Skyfall-elokuva on toisenlainen. Bondia ammutaan ja hän putoaa junasta jokeen. Hänen oletetaan kuolleen, mutta todellisuudessa hän katoaa – ja juo itsensä hiljaiseksi. Seuraa kyberhyökkäyksiä, henkilökohtaisia romahduksia ja järjestelmän täydellinen hajoaminen.

Lopulta kaikki, mikä teki Bondista Bondin, riisutaan pois: ei teknisiä vempaimia, ei entistä fyysistä voimaa, ei turvaverkkoa. Vain hän itse varjona entisestä itsestään, vanha kolkko kivitalo ja pitkä tumma varjo lapsuudesta.

Runsas kaksi tuntia myöhemmin kaikki ratkeaa – mutta poikkeuksellisen Bond-kaavan mukaan. Ajoittaisen hallinnan sijaan elokuvassa menetetään koko Bond-myytti. Silti selvitään ja maailma pelastuu. Ei koska Bondilla olisi oikeat välineet tai ylivertaiset kyvyt – vaan koska kaikki riisutaan pois.

Juuri siksi elokuva tuntui todemmalta – ja ehkä vähän inhimillisemmältä kuin ne lukuisat muut, joissa puku ei rypisty ja sutkautukset eivät lopu kesken.

Ehkä siksi se myös jäi mieleen. Koska valkokankaan ulkopuolella elämä toimii usein samalla logiikalla: se ei etene käsikirjoituksen mukaan, vaan poukkoilee, särkyy, pakottaa riisumaan oletukset – ja unohtaa liittää mukaan ohjeet. Joskus se jättää päätylevyn pois – ja joskus kokonaisen vetolaatikon.

Kontrollin voi menettää jo alkumetreillä. Mutta ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tapahtuu.

Edes Bond, voimansa tunnossa ja virheettömässä puvussa, ei koskaan istu täydellisen keittiöremontin keskellä latte kädessä. Vetolaatikko sulavasti sulkeutuen.

Vähintään yksi laatikoista on millin vinossa – tai sen kiskot uhkaavat tipahtaa.

Onnellisuuden oletus ja väärinkäsitys

Meitä ympäröi maailma, jossa onnellisuus ei ole enää vain toive – vaan oletus.

Somekuvissa hymyillään, joogamatot ovat kiitoratoja sisäiseen rauhaan. Podcastit, verkkokurssit ja aamurutiinit lupaavat, että kun vain säädät jotain itsessäsi, tunnet taas valoa.

Ja onnellisuutta voi aina ostaa vähän lisää – retriitteinä, sovelluksina, valmennuksina tai smoothiena.

Onnellisuudesta on tullut hiljainen normi – mittari, jolla arvioidaan, oletko oikealla tiellä. Ja jos et ole onnellinen, herää epäilys: teinkö jotain väärin?

Kuten sosiologi Eva Illouz on todennut, onnellisuudesta on tullut osa modernia projektia – suoritus ja velvollisuus.

Se on kuin vetolaatikko, jonka haluamme olevan eheä ja hallinnassa – kunnes paistolasta tipahtaa päädystä ja kuvittelemme, että meissä on jotain vialla.

Ehkä juuri siinä piilee hiljainen väärinkäsitys. Jos elämä ei tee meitä haluamallamme tavalla onnelliseksi, oletamme, että olemme tehneet jotain väärin – tai että meissä on jotain korjattavaa.

Harvoin kysymme, oliko ajatus alun perinkään totta.

En minäkään kysynyt, pitkään aikaan. Uskoin, että olin vain unohtanut jonkin tärkeän vaiheen – tai tehnyt väärin. Tai ennen kaikkea: tehnyt liian vähän.

Mutta jossain syvällä moni meistä tunnistaa sen hetken, kun mikään ei mene oman suunnitelman mukaan – ja juuri siksi jokin rauhoittuu. Kun oletukset murenevat ja lakkaa taistelemasta vastaan, sisimpään nousee outo rauha.

Kuin jokin, jota ei enää tarvinnut kantaa, olisi huomaamatta pudonnut pois.

Hetken ei tarvitse edes olla Bondin to-do-listalla oleva maailmanjärjestyksen pelastaminen savun, sirpaleiden ja valkoista kissaa silittävien pahisten keskellä.

Joskus riittää väärä bussi, unohtunut lounas, Bluetooth-kuulokkeet jotka yhdistyvät naapurin televisioon – tai keittiö, joka ei ollutkaan täydellinen. Tai ihan vain se hetki, kun kaikki ei enää kiinnosta ihan niin kovasti kuin eilen, mutta sillä ei enää ole väliä.

Hetki ilman käsikirjoitusta

Ehkä se, mitä kutsumme onnellisuudeksi, onkin usein hetki ilman käsikirjoitusta – ilman ajatuksia ja oletuksia.

Se ei synny siitä, että jokin täyttyy, vaan koska jokin – tarina, tavoite, odotus – väistyy. On kuin huomaisi, että huoneessa ei ole rauhallista siksi, mitä siellä on, vaan siksi, mitä siellä ei ole. Olennaista on tyhjä tila, ei sen täyte.

Silti me kaikki joskus etsimme onnellisuutta sisällöistä – valmiiksi kirjoitetuista tarinoista, joissa on lupaus lineaarisesta kehityskaaresta.

Lopulta jopa toimivienkin oppaiden ja harjoitusten tarkoitus on toinen. Kulkea näennäisesti eteenpäin, kunnes kysymys vaihtuu.

Kunnes et enää mieti, miten pääsen perille – vaan sen tilalle nousee hiljainen aavistus, ettei matkaa ehkä koskaan ollutkaan.

Siinä hetkessä maisema muuttuu. Tarinat vaimenevat ja tilalle nousee toisenlainen kuiskaus, jota sanat pakenevat. Ja vastoinkäymiset – ne, jotka ennen näyttivät puutteelta – muuttuvat joksikin olennaiseksi.

Silloin elämä ei enää tunnu sarjalta esteitä. Se on edelleen arvaamaton – mutta ei enää vihollinen.

Joskus siihen riittää, että vetolaatikosta puuttuu pääty. Tai Bond, joka hetkeksi eksyy käsikirjoituksesta.

Ehkä kaikki todellinen alkaa vasta silloin.

Kun lakkaa yrittämästä olla matkalla.

…

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.