Muotoja matkalla paikalleen – Tetriksen palikat, Datan parta ja komposti autotallin takana

Kohtasin Tetriksen 1990-luvulla, jolloin tietokoneet olivat vielä kuin huonekaluja – suuria, painavia ja aina näkyvillä.

Näytöt veivät puolet pöydästä, levykkeitä ei saanut taivuttaa (mutta silti taivutettiin), ja jokainen käynnistysääni ja vilkkuva kursori tuntui voitolta.

Tetris ei ollut näyttävä tai monimutkainen. Se oli yksinkertainen ja hypnoottinen. Niin paljon, että sille syntyi oma nimetty ilmiö: Tetris-efekti. Pelin rytmi siirtyi ruudun ulkopuolelle – myös uniin. Ostoskassit, laatikot, kadun kulmat – kaikki alkoivat hakea paikkaansa, kuin olisivat osa näkymätöntä peliä.

Tetriksessä ei ollut tarinaa eikä grafiikkaa. Eikä useimmille pelaajille loppua. Tahti vain kiihtyi, kunnes häviö oli väistämätön. Taso 12 oli jo korkea, ja pitkään taso 29 nähtiin lopullisena – jopa pelin koodin asettamana rajana. Tasona, jolloin palikat alkoivat pudota nopeammin kuin ihminen ehti reagoida.

Ja silti – joku pääsi siitäkin pidemmälle, vieläpä reilusti. Joulukuussa 2023 kolmetoistavuotias Blue Scuti saavutti alkuperäisessä Tetriksessä tason 157 – pisteen, jota oli pitkään pidetty inhimillisesti mahdottomana.

Blue Scutin ennätyksen seurauksena grafiikat alkoivat säröillä, tasonumerot sekoittuivat, ja palikoiden putoamisen rytmi hajosi. Peli ikään kuin antautui. Sen sisäinen logiikka lakkasi pitämästä kiinni järjestyksestä.

Kaaoksen ja järjestyksen tanssi kaatui lopulta kaaokseksi.

Ehkä juuri siksi Tetris tuntuu niin inhimilliseltä – jopa ilman ennätyksiä. Ennakoimatta putoavia muotoja, jotka eivät useinkaan tunnu sopivan yhteen – ja me niiden keskellä.

Tetris ei kysy miksi – vaan mitä nyt. Se kysyy lopulta samaa kuin elämäkin: mitä teet sillä, mitä tapahtuu – juuri tässä hetkessä?

Kun palikka ei ole vielä tarina

Saman kysymyksen olen kohdannut yhä uudelleen androidin silmin.

Kyseinen androidi on Star Trek: The Next Generation -sarjan Data – ihmisyyttä tutkiva ja ihmistä muistuttava robotti.

Yhä uudelleen tarkoittaa useampia katselukierroksia kuin olen pysynyt laskuissa mukana – alkaen VHS-nauhoista ja päätyen aikaan, jossa algoritmi tietää ennen minua, milloin kaipaan Dataa.

Toisinaan epäilen, toistanko minä sarjaa vai sarja minua.

Data on sarjassa muun muassa yrittänyt kasvattaa partaa, maalata abstraktia surua, kirjoittaa runoja kissastaan ja harjoitella small talkia peilin edessä.

Hän on näytellyt Sherlock Holmesia ja kummastellut, miksi ihmiset nauttivat jännityksestä, vaikka tietävät sen olevan fiktiota.

Hän on yrittänyt ymmärtää, miksi ihmiset itkevät, kun syövät äitinsä tekemää mustikkapiirakkaa – vaikka resepti on sama kuin muissakin piirakoissa.

Hän on analysoinut vitsejä rakenteellisesti ja nauranut kerran – kohteliaisuudesta.

Hän on kokeillut meditaatiota, mutta käytti sen ajan sisäisen jäähdytysjärjestelmän kalibrointiin.

Kaikki tämä ja paljon muuta siksi, että hän halusi ymmärtää, miten ihminen tulkitsee kokemuksestaan todellisuutensa – ja rakentaa todellisuudestaan kokemuksen.

Voin helposti kuvitella Datan seisomassa rankkasateessa. Sade ei olisi hänelle romanttista eikä masentavaa. Se ei pilaa suunnitelmia. Se vain on.

Me taas kutsumme sitä huonoksi sääksi. Ja sillä hetkellä jokin meissä alkaa vastustaa – ei niinkään sadetta, vaan sitä, että maailma ei ollut sellainen kuin se voisi olla. Sellainen kuin ehkä toivoimme.

Ja yhtäkkiä koko päivä saattaa olla vääränlainen.

Ehkä juuri siksi Tetris ei koskaan tuntunut vain peliltä.

Tetriksessä palikan luoma tarina on usein seuraavan tason tuoma huojennus – tai lähtöruutuun palaamisen rakentama sapetus. Se voi olla myös väärän palikan aiheuttama turhautuminen, tai liian nopeuden herättämä ahdistus.

Yleensä se on jotain, joka tuntuu joltakin – vastakohtana pelkälle havainnoimiselle. Usein se luo itselleen myös vastakohdan: hyvä tai huono, oikea tai väärä, toivottava tai ei-toivottu.

Ihan kuin palikka – tai sen muoto – ei riittäisi olemassaoloon ilman siihen liitettyä tarinaa ja tunnetta. Tarvitsemme reaktion. Merkityksen. Ja sen vahvistavan vastakohdan.

Miltä maailmamme näyttäisi, jos emme kertoisi siitä heti mitään? Tai jos juuri se, mitä emme vielä nimeä, olisikin se, mikä voisi lopulta koskettaa?

Tulkintojemme komposti

Monet lapsuuden muistikuvat ovat kummallisia. Näennäisesti merkityksettömiä yksityiskohtia, jotka suodattuvat satunnaisilta vaikuttavien unen- ja lapsenomaisten filttereiden läpi.

Kuten isovanhempieni autotallin takana sijainnut komposti. Vadelmapensaiden takana, lapsen mielikuvitusta kutkuttavien pitkien tikapuiden päädyssä.

Komposti oli kiehtova, mutta samalla sen läsnäolossa jotain pelottavaa. Oudon lämmin, avatessa höyryävä, itsekseen muhiva laatikko, jonka pinnalla vielä tunnistettavat hedelmien kuoret sekoittuivat johonkin, joka oli matkalla joksikin muuksi.

Jotain, mikä ei ollut enää ennallaan – muttei vielä uutta. Maatuminen epämuodostuneine ja katoavine muotoineen sai aikaan vähintään puistatuksen, ajoittain kuvotusta. Ja silti: sen tuloksena luvattu ravinteikas multa ja siinä kasvavat ensi vuoden mansikat olivat lupaus makeudesta.

Ehkä myös mielemme reaktiot – huonot säät ja hyvät Tetris-palikat – ovat omanlaisensa komposti. Se, mikä näyttää väärältä, onkin vain osa kokonaisuutta, jota emme vielä tunnista. Se, mikä tuntuu ahdistavalta, onkin vasta matkalla johonkin, mitä emme vielä pysty näkemään.

Aistimme poimivat maailmasta vain ohuen kaistaleen – sen, mihin ne yltävät. Ja senkin mieli suodattaa, vertailee ja tulkitsee.

Se, mitä todella näemme, ei ole koko maisema – vaan se, mihin katse jää. Huomaamatta sivuutamme kaiken muun. Ja vaikka jokin lopulta pääsisi suodattimiemme läpi, se saa helposti vanhan nimen, vanhan tarinan – ja vanhan tunteen.

Palikka ei ole enää vain palikka. Sade ei ole enää vain vettä. Tämä hetki ei ole enää vain tämä hetki.

Se muuttuu joksikin, mitä emme oikeastaan koskaan kunnolla katsoneet,

mutta jonka ehdimme jo tulkita, tuomita ja nimetä uudelleen.

Ehkä siksi Tetris tuntuu tutulta. Ehkä siksi Data tuntuu lohdulliselta.

Tarinattomat palikat ja kompostin viisaus

Jotkut päivät tuntuvat helpoilta. Toiset ovat kokemuksessamme kuin hankalanmallisten Tetris-palikoiden loputon vyöry.

Datan silmin hankalanmallinen ei olisi hankala eikä virhe – vain muoto, jolla ei vielä ole paikkaa, mutta joka on silti osa kokonaisuutta. Huono sää ei olisi huono, vaan ainoastaan vettä.

Pieni ripaus Dataa saattaisi muuttaa paljon meissäkin – jokin hellittäisi: kontrollista, odotuksista, vastustamisesta.

Maailma näyttäytyisi toisin – ei ongelmana ratkaistavaksi, ei taisteluna voitettavaksi, ei käsikirjoituksena, jonka tulisi edetä kuten suunnittelimme. Pikemminkin isovanhempien pihan kompostina, jossa kaikki saa hajota omalla ajallaan ja kypsyä joksikin, mitä emme vielä vielä voi maistaa.

Juuri ne palikat, joita emme halunneet, saattavat avata lopulta uuden tason. Niin kutsutut esteet, hidasteet ja katastrofit voivat olla jonkin alkua – niin kuin komposti, joka alkaa synnyttää uutta juuri silloin, kun kuvittelemme kaiken olevan ohi.

Ehkä tapamme toimia on kuin eräänlainen Tetris-efekti – ei pelinä unessa vaan tapana, jolla mielemme lajittelee, määrittelee ja tuomitsee muotoja kuin automaattiohjauksella. Päivistä, tapahtumista, hetkistä, ajatuksista – niistäkin, jotka eivät tunnu sopivan mihinkään.

Jos jokainen elämämme palikka olisi avoin tarina – hetki, jota emme ole vielä ehtineet luokitella tai vastustaa – saattaisimme olla hieman vähemmän kiireisiä, vähemmän kireitä, vähemmän matkalla.

Ja siksi enemmän kotona.

…

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.