Nuuskamuikkusen hiljainen ei, pullataikinan kyllä – ja sydän, joka muistaa sinut

Aina kun teen "kuka muumihahmo olet"-testin, vastaus on sama.

Ja kyllä – olen tehnyt niitä useampia kuin ehkä olisi perusteltua. Samalla tavalla kuin olen joskus selvittänyt, mikä 90-luvun artisti tai huonekasvi olisin.

Mutta Muumilaaksossa olen aina Nuuskamuikkunen. Tai ainakin haluaisin olla.

En Muumimamma, en Mörkö, en Haisuli, en Hemuli – vaan hän, joka lähtee sisäistä kutsua seuraten omia polkujaan juuri silloin, kun muut vielä suunnittelevat.

Hän, joka ei tee itsestään numeroa, mutta vetää puoleensa hiljaisella viisaudellaan. Ei kiirehdi, vaikka maailma ympärillä juoksisi. Hän, joka tietää, että joskus paikallaan oleminen on suurin liike.

Mutta tulee hetkiä, jotka muistuttavat, ettei vaeltaminen hiljaisessa viisaudessa ole aina yksinkertaista.

Muutamia kesiä sitten olin yksi tuhansista isäklooneista Muumimaailmassa: kamera kaulassa, paita hiessä, etsimässä hattivatteja pensaikosta ja huolehtimassa siitä, ettei oma lapsi katoa näkyvistä. Sisäinen Nuuskamuikkunen oli koetuksella – ja ärtynyt Haisuli nosti päätään.

Sitten tapahtui jotain vielä absurdimpaa: halasin Nuuskamuikkusta – tai Nuuskamuikkuseksi pukeutunutta kesätyöntekijää.

Paksun fleece-puvun alla saattoi kuplia hiki, uupumus tai kesätyöangsti – mutta sen sijaan koin jotain muuta.

Omalla oudolla tavallaan teemapuiston Nuuskamuikkunen teki tehtävänsä.

Sain sekunniksi lopettaa kaiken muun ja olla täysin järjetön. Yhtä absurdiuden kanssa. Sain olla vaeltaja ilman suunnitelmaa.

Sellainen, jota usein kutsutaan laiskaksi.

Sydämen hiljainen ei

Sosiaalipsykologi Devon Price on kirjoittanut laiskuuden harhasta. Hänen mukaansa harha on syvä: laiskoja ihmisiä ei ole olemassa.

On vain ihmisiä, jotka ovat väsyneitä. Uupuneita. Hämmentyneitä. Arkoja. Hitaita. Toipuvia. Tai kyllästyneitä kulkemaan suuntaan, johon sydän ei enää lähde mukaan – vaikka maailma yhä työntää.

Laiskuus voi olla nimi, jonka annamme hiljaiselle kieltäytymiselle. Kehon tavalle sanoa: ei nyt. Sydämen tavalle vetäytyä suojaan, kun suunta ei ole totta. Price kutsuu sitä rehellisyydeksi – kyvyksi kuunnella kehoa, jaksamista ja omia rajoja maailmassa, jossa uupuminen palkitaan ja inhimillisyys unohtuu.

Se ei ole luovuttamista, vaan kuuntelemista. Ei pakenemista maailmasta – vaan suostumista siihen, mikä on aidosti totta.

Sama viisaus kätkeytyy myös vanhaan tarinaan kalastajasta ja liikemiehestä.

Siihen, jossa liikemies kehottaa kalastajaa laajentamaan toimintaansa, palkkaamaan väkeä ja rakentamaan bisnestä – jotta hän voisi lopulta eläkkeellä tehdä juuri sitä, mitä tekee jo nyt: kalastaa ja olla perheensä kanssa.

Tarina muistuttaa: mieli tekee usein monimutkaisen kierroksen vain päätyäkseen sinne, missä sydän on ollut koko ajan.

Mutta aina ne eivät kohtaa.

Kun sydämen ääntä ei kuulla, ääni ei katoa. Mutta sydän alkaa väsyä – ja lopulta se muistuttaa itsestään: väsymyksenä, levottomuutena, tyhjänä katseena työpöydän ääressä. Selittämättömänä tarpeena skrollata.

Tai varmana tunteena, että kaikki on vähän liikaa – eikä kuitenkaan tarpeeksi.

Sama särö kuuluu usein myös fiktiossa. Niin kuin Simpsons-sarjan Lisa pyrkiessään täydellisyyteen saksofonin soitossa – siinä jaksossa, jossa hän romahtaa. Ei siksi, että olisi saavuttanut liian vähän – vaan siksi, että yritti liian pitkään olla liian hyvä. Täyttää muiden odotukset. Sopeutua siihen, mikä ei ollut omaa.

Lisa ei tarvinnut uutta tavoitetta tai mittaria. Hän tarvitsi sen, mitä Nuuskamuikkunen kantaa mukanaan – ilman että sanoo sanaakaan: luvan olla olemassa ja arvokas, vaikka ei saavuttaisi mitään.

Vaikka ei edes tekisi mitään.

Ei paha, vaan pullantuoksuinen

Sana "laiska" kantaa paljon painoa.

Se kalskahtaa kylmältä. Syyttävältä. Ei-toivotulta. Jopa moraalisesti arveluttavalta. Ei edes Haisulilta, joka sentään osaa ärsyttää kunnianhimoisesti.

Laiska kuulostaa häviäjältä. Laiskuus – hävinneeltä.

Tässä maailmassa ihminen on hyvä, kun hän on aikaansaava, tehokas, tuottava ja aktiivinen. Lepo on palkinto, ei oikeus. Hiljentyminen on pakoa. Väsymys on puute. Ja pysähtyminen – no, se on laiskuutta.

Ja laiskuus on huonoa. Jopa väärin.

Ei siis ihme, että kun keho sanoo: en jaksa, mieli vastaa: olen huono.

Kun sydän sanoo: ei tunnu oikealta, pakotamme sen jatkamaan – ettei kukaan vain luule meidän olevan laiskoja. Riittämättömiä.

Ja silti elämä tarjoaa jatkuvasti hetkiä, joissa jokin hiljainen ymmärrys muistuttaa: kaikki ei synny ponnistelemalla. Eikä edes tekemällä.

Jotkut asiat syntyvät lepäämällä. Niin kuin pullataikina. Olen leiponut luvattoman harvoin – mutta hiljattain seurasin vierestä, kuinka esikoululainen ja uhmaikäinen vääntävät pullataikinaa, tosissaan.

Pysähdyin sen äärelle, miten pullat oikeastaan syntyvät.

Joskus laiskuus muistuttaa pullataikinaa, joka lepää keittiön kulhossa liinan alla. Et voi hoputtaa sitä. Et voi nostattaa sitä voimalla tai kiireellä.

Kun olet tehnyt riittävästi – lisännyt jauhot, lämmön, vaivauksen – ei auta muu kuin antaa olla. Ja juuri siksi tapahtuu se, mitä pitää. Kun annat taikinan levätä, se kohoaa itsestään. Yritä hoputtaa sitä – ja saat lopputuloksen, joka on kova, litteä ja kaikin tavoin latteampi kuin olisit toivonut.

Pullataikina ei ole laiska. Se ei kaipaa kiirettä, komentoa eikä valmiiksi aseteltua suunnitelmaa – vain aikaa ja rauhaa olla.

Me kaikki olemme yrittäneet elää pullataikinan oppeja vastaan, jopa vuosikymmeniä. Ja muutamat ovat oivaltaneet: laiskuus ei olekaan vastakohta toiminnalle.

Usein se on vastakohta ponnistelulle. Tai pakolle. Tai teeskennellylle kunnollisuudelle. Se voi olla sydämen tapa sanoa: nyt ei ole se hetki.

Ja silloin voi olla täysin oikein pysähtyä – vaikka maailma juoksisi ohitse ja huutelisi perääsi: l-a-i-s-k-a.

Juuri siinä huudossa voi kaikua vapauden ensimmäinen kuiskaus – se, jota ei kuule, jos ei pysähdy.

Laiskuus muistaa, minkä kiire unohtaa

Elämä ei ole helppoa. Se tuo mukanaan laskut, vastuut, aikataulut ja arjen.

Mutta toisaalta – ilman sähkölaskuja, työtä tai velvollisuuksia saattaisimme olla kuin Muumimamma ilman hillotalkoita. Jotakin puuttuisi.

Kaiken ei tarvitse muuttua Nuuskamuikkusen vaellukseksi. Mutta ehkä aina ei tarvitse myöskään lähteä juoksemaan Haisulin kanssa ympyrää – vain siksi, ettei kehdannut pysähtyä. Tai uskaltanut kysyä: miksi ihmeessä olen koko ajan liikkeessä?

Joskus liike on totta. Joskus se on väistöliike – pakoa, joka näyttää päättäväisyydeltä. Tai levottomuutta, joka naamioituu tehokkuudeksi. Ja joskus se, mitä kutsumme laiskuudeksi, onkin juuri sitä – väistämistä. Mutta usein se on sydämen hiljainen refleksi – tapa suojella aitoutta silloin, kun mikään ympärillä ei enää tunnu todelta.

Sydän ei tarvitse strategiaa. Ei suunnitelmaa, ei päämäärää. Se vain odottaa hiljaa, hetkeä jolloin ei enää tarvitse teeskennellä.

Todellinen toiminta ei synny pakosta, pelosta tai miellyttämisestä. Ei siitä, että olisi oltava jotain – tai että olisi koko ajan mentävä jonnekin. Se nousee hiljaisuudesta. Siitä kun ei enää vastata odotuksiin – vaan liikutaan, koska jokin sisällä liikkuu ja liikuttaa.

Kuin pullataikina, joka kohoaa – ei siksi, että sitä työnnettiin eteenpäin kalenterimerkinnöillä ja tehokkuusmittareilla, vaan koska sille annettiin rauha levätä.

Laiskuus ei ole virhe, vaan viesti. Ei heikkous, vaan muistutus:

Et ole projekti, jota pitäisi kehittää tai korjata. Olet jotain hiljaista ja alkuperäistä – joka oli totta jo ennen tekemistä.

Jotain, joka muistaa sinut, kun olet tarpeeksi laiska pysähtyäksesi.

…

Jos jokin tekstissä jäi hengittämään,
ehkä kuljemme samaa polkua.
Voimme jatkaa matkaa myös Instagramissa.
Uutiskirje ei hoputa, vaan pysähtyy –
siihen voit liittyä alta.